Matka itseen.
Se on pisin matka minkä olen ikinä tethnyt ja minkä tulen ikinä tekemään
Vasta nyt, 32- vuotiaana opin pikkuhiljaa tuntemaan itseäni enemmän (kiitos tästä kuuluu mielettömälle, uskomattomalle, kokeneelle ja asiansa osaavalle terapeutille) ja aika hassunkummallisen järkyttävää on tajuta, että mitä enemmän opin tuntemaan itseäni, huomaan, miten vahän todellisuudessa tunnen itseäni. Itseeni tutustuminen on hirmuisen pelottavaa, sillä olen käyttänyt lähes koko elämäni tehden kaikkeni sen eteen, että voisin paeta itsestäni mahdollisimman kauas. Olen tehnyt tätä onnistuneesti pelaamalla, päihtymällä, seksillä, väkivaltaisiin, tuhoaviin suhteisiin osallistumalla, pakonomaisesti urheilemalla, itseäni näännytämällä, läheisriippuvuudella (eli haalien ympärilleni niin rikkinäisiä ihmisiä että olen kokenut heidät enemmän rikkinäiseksi kuin minä itse, jolloin olen voinut uppoutua heidän "korjaamiseensa" tässä koskaan onnistumatta ja olen saanut silloin unohtaa itseni ja ongelmani). Vasta terapian kautta olen joutunut (lue: saanut) istumaan itseni äärelle ja siihen, mitä minä todella olen. Mitkä ovat minun todelliset arvoni, millaisen elämän minä haluan elää ja luoda. Ei naapurin Irma, ei minun mummoni, ei kaikkitietävä tätini, ei somejulkkis Jonna, vaan Minä. Minä. Mitä MINÄ arvostan. Mitä MINÄ haluan.
Samalla olen tehnyt työtä itseni hyväksymisen suhteen. Olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään itseäni. Ymmärtämään traumaattisia kokemuksia, mennyttä purkamalla miksi olen tälläinen ja tässä pisteessä kuin nyt. Kehumaan itseäni siitä, miten hienosti olen selvinnyt ja miten paljon olen saavuttanut. Tämä on yksi suuri osa paranemisprosessia, se että muokkaan aivoni uudelleen, puhumaan itselleni postiviisella tavalla. Vaikka koko ympäristö on koko elämäni ajan antanut jotain aivan muuta viestiä! "Sinä et koskaan ole tarpeeksi, sinä teet kaiken väärin, olet tyhmä, saamaton, et koskaan tarpeeksi".
JUMALAUTA mikä viha on noussut sisälläni kun olen oivaltanut, mistä olen jäänyt paitsi - että mikään noista lauseista ei ollut koskaan totta. Ne olivat kaikki valhetta. Missä olisin nyt jos ne olisi käännetty päälaelleen? Sitä tuskin saan koskaan tietää, mutta ilman noita kokemuksia en olisi oppinut kääntämään kaikkea ympäri ja puhumaan itse itselleni kauniisti, nollasta. Rakastamaan itseäni ehdoitta, juuri tälläisenä, ja arvostamaan sitä mitä olen. Vaikka kukaan muu ei rakastanut, ainakaan lapsuudessani, ei sillä tavalla kuin olisin tarvinnut.
Mutta tärkeä osa tätä prosessia on ollut anteeksianto. Tietenkään he eivät voineet rakastaa minua ehdoitta, sillä heitäkään ei ollut rakastettu niin, he eivät rakastaneet itseään niin. Emme me voi koskaan antaa muille sellaista mitä me emme osaa antaa itsellemme. Emme, vaikka kuinka haluaisimme. Todista minut vääräksi?
Tämä itsensä hyväksymisen matka vain on paljon pidempi kuin odotin - se ei ole sellainen "quick fix" eikä se toimi yhdessä tunnissa tai edes päivässä tai edes viikossa, kuukaudessa, vuodessa. Se vie AIKAA. Paljon, paljon aikaa.
Nyt kun olen pikkuhiljaa tutustunut arvoihini, olen huomannut omaavani sellaisia lahjoja joita en ikinä edes tiennyt itselläni olevan. En vielä osaa enkä uskalla nimetä niitä mutta olen niistä kiitollinen ja iloinen. Alan ymmärtämään, että minun ei tarvitse muuttaa mitään itsessäni, ei ole koskaan tarvinnutkaan. Vaikka en saa tyydytystä tästä elämästä oravanpyörän pelinappulana, se ei tarkoita että minussa olisi jotain vikaa. Jotkut meistä vain ovat syntyneet erilaisella sieluntehtävällä. Ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin kuunnella oman sielunsa ääntä ja seurata sitä? Minulta löytyy kaikki rohkeus seurata tuota ääntä, toisin kuin niin monelta muulta. Jotkut meistä eivät ole syntyneet tähän maailmaan tekemään sitä mitä on aina tehty. Jotkut meistä ovat syntyneet luodakseen uuden maailman. Ja näin koen sielussani. Siksipä harkitsen seuraavaa siirtoani tarkkaan.
