Mitä on olla rikas

Koko kehoni on väsynyt. Jokaista lihasta särkee. Päässä tuntuu jäätävä paine joka vetää kroppaa alaspäin ja haluaa painaa sen nukkumaan. Pahimmillaan tuo tuntemus on päällä 9 tuntia päivässä, 7 päivää viikossa ja hellittää vain hetkittäin, joskus ehkä iltaisin. Pusken läpi päivien, läpi tuntien, läpi minuuttien. Pakko jaksaa, pakko pysyä hereillä. Pakko hoitaa asiat, ei kukaan muu niitä puolestani hoida. Jos olen laiska ja jätän jotain tekemättä, odottaa seuraavana päivänä tuplamäärä tekemistä. 

Päässäni jatkuva syyllisyys, siitä kun en kykene enempään. Miksi taas olin liian väsynyt, miksi taas sorruin huutamaan. Miksi sisälläni asuu hirviö, hirviö joka huutaa. Olisiko se siellä jos saisin levättyä enemmän? Olisiko se siellä jos kokisin rakkautta ja arvostusta, välittämistä muilta aikuisilta enemmän?  Arvostelijoiden äänet, kuinka epäonnistunut ja huono ihminen olen. Odotan hyväksyntää sukulaisiltani jota tuskin tulen koskaan samaan. Hiljaisesti käperryn itseeni ja yritän ammentaa tuota kauan odotettua, kaukaa etsittyä rakkautta itsestäni. "Sinä riität tuollaisena", kuiskaan ja halaan itseäni, vaikka sisimmässäni en tuohon täysin vielä uskokkaan.  Sillä tiedän etten riitä, ei kukaan riitä yksin. Vaikka kuinka yritän, en vain osaa olla lapselleni sekä mummo, isä että äiti. Ja tiedän senkin, että tämä tilanne on maailman epäluonnollisin, asua ja kasvattaa lasta täysin yksin ilman sukulaisten apua. Joudun pärjäämään täysin yksin, vaikka yläkerrassa ja seinän takana asuu kymmenittäin ihmisiä - kaikki omissa kopeissaan. Kuinkakohan moni on samankaltaisessa tilanteessa kanssani, yhtä epäonnisena ja yksin? Tämä on kaukana ihmisyydestä - tarvitsen heimon tukea. Jos saisin tarjouksen, muuttaisin samantien jonnekin lämpimään heimon keskelle asumaan kauas sivistyksestä. Jonnekin, jossa ei tarvitsisi rämpiä yksin selviytyäkseen vain perusasioista ja pitääkseen lastaan hengissä, jonnekin, jossa ei tarvitsisi murehtia aikatauluja tai ajan kulua. 

Tältä varmaan tuntuu juosta juoksuhiekassa kun aika valuu hukkaan. Vanhenen, vuodet vierivät, mutta elämä ei helpota, uupumus ei hellitä. Maailman vaatimukset vain kovenevat, mutta ympäriltä saatava apu ei riitä. Itse pyöritän koko pakkaa käsissäni haparoiden kuin vasta aloitteleva kapellimestari. Ruoskin itseäni siitä, kun en osaa luoda ja ammentaa loputtomasti rakkautta ja iloa itsestäni ulospäin. Pitäisi osata rakastaa NIIN PALJON, vaikka en rakkautta ulkopuolelta tarpeeksi saakaan. Kupista on vain vähän vaikea ammentaa, jos se on jo kauaa sitten ollut tyhjä....

Sisimpääni nakertaa edelleen katkeruus. Katkeruus siitä, että olen niin kovin yksin. Katkeruus siitä, että tässä laman keskellä alati kallistuvassa maailmassa vähäiset köyhän almuni eivät kasva kuin naurettavan pienen summan hintojen nousuun verrattuna. Katkeruus siitä, että voimani eivät riitä työssäkäymiseen pienen lapsen äitinä olon lisäksi. Äitinä olo kun ei ole kuulemma työtä. Vaikka teen 24/7 töitä hirmuisesti sen eteen, että jaksan. Mutta kun se ei riitä. Jatkuva pelko ja huoli siitä, mitä teen sitten kun rahat loppuvat kesken. Mitä sitten kun opintolaina on käytetty loppuun ennen aikojaan? Mitä jos tietokoneeni hajoaa, millä minä sitten opiskelen? Mitä jos menetän luottotietoni kun alati kasvava laskukasa vain kasvaa kasvamistaan, menot eivät vähenene vaan päinvastoin lisääntyvät ja läsnä on jatkuva huoli lisäksi siitä, miten rahani riittävät tarpeeksi ravitsevaan ja terveelliseen ruokaan tai talvivaatteisiin? 

Sisälläni ristiriita - tieto, tunne, toivo, kenties muisto (?) siitä, ettei elämän kuuluisi olla tälläistä. Ei kenenkään pitäisi joutua selvitä yksin tälläisen traumataakan kanssa tälläisessä tilanteessa näin yksin kuin minä. Ihmettelen välillä, miten selkäni on näin ehjä vaikka olen joutunut kantamaan näin hirmuisen suurta taakkaa kaikki nämä 30 vuotta. Harvoin minulla on edes selkäkipuja.  

Tiedän, että kaltaisessani tilanteessa on kohtuutonta vaatia minua vielä tekemään töitä, jotta ansaitsisimme elää mielekästä elämää. Tällä hetkellä se vain on tilanne. Elämme maailmassa, jossa byrokratia toimii mielivaltaisilla säännöillä joista on ihmisyys kaukana. Elämme maailmassa, jossa sosiaalinen media antaa ihmisten synkimmille hirviöille alustan temmeltää vapaana ja sortaa sorrettuja. Alustan, jossa kylmästi voidaan iskeä puukko heikkoihin ja apua tarvitseviin ja jättää heidät vuotamaan kuiviin - keräten vielä joukon muita hirviöitä ympärille nauramaan ja ottamaan kuvia kuolevista. 

Tässä maailmassa ei ole taiteilijoille sijaa, ei sillä että minulla olisikaan aikaa tai energiaa juurikaan olla taiteellinen kun joudun hoitamaan kaikki käytännön asiat täysin yksin ja se imee minut joka päivä kuiviin. Sisäinen taiteilijani itkee, kun joka päivä joudun hyssyttelemään häntä ja sanon, että anteeksi, tänään ei taaskaan ehdi, katsotaan josko huomenna. Josko huomenna olisi energiaa kaivaa jostakin paperia jotta saat maalata (jos raaskii, sillä sekin on kovin kallista tänä päivänä) tai avata sen viruksia täynnä olevan superhitaan kannettavan, jotta voit kirjoittaa. Katsotaan. Onneksi sisäinen taiteilija minussa ei kuitenkaan koskaan luovuta, hän vain myöntää tappionsa ja odottaa sopivaa hetkeä ilmentää itseään. 

Unelmoin siitä, että tulisi päivä, kun minua rakastaisi joku, joka ostaisi minullekin asioita. Tekisi puolestani jotain, edes kupin kahvia. Tekisi minulle kivoja asioita, antaisi minulle hieronnan. Ilman että odottaisi minulta mitään takaisin, sillä minulla ei ole mistä antaa. Olen vain niin jäätävän väsynyt.

Uskomaton matka

 Matka itseen. 

Se on pisin matka minkä olen ikinä tethnyt ja minkä tulen ikinä tekemään

Vasta nyt, 32- vuotiaana opin pikkuhiljaa tuntemaan itseäni enemmän (kiitos tästä kuuluu mielettömälle, uskomattomalle, kokeneelle ja asiansa osaavalle terapeutille) ja aika hassunkummallisen järkyttävää on tajuta, että mitä enemmän opin tuntemaan itseäni, huomaan, miten vahän todellisuudessa tunnen itseäni. Itseeni tutustuminen on hirmuisen pelottavaa, sillä olen käyttänyt lähes koko elämäni tehden kaikkeni sen eteen, että voisin paeta itsestäni mahdollisimman kauas. Olen tehnyt tätä onnistuneesti pelaamalla, päihtymällä, seksillä, väkivaltaisiin, tuhoaviin suhteisiin osallistumalla,  pakonomaisesti urheilemalla, itseäni näännytämällä, läheisriippuvuudella (eli haalien ympärilleni niin rikkinäisiä ihmisiä että olen kokenut heidät enemmän rikkinäiseksi kuin minä itse, jolloin olen voinut uppoutua heidän "korjaamiseensa" tässä koskaan onnistumatta ja olen saanut silloin unohtaa itseni ja ongelmani). Vasta terapian kautta olen joutunut (lue: saanut) istumaan itseni äärelle ja siihen, mitä minä todella olen. Mitkä ovat minun todelliset arvoni, millaisen elämän minä haluan elää ja luoda. Ei naapurin Irma, ei minun mummoni, ei kaikkitietävä tätini, ei somejulkkis Jonna, vaan Minä. Minä. Mitä MINÄ arvostan. Mitä MINÄ haluan. 

Samalla olen tehnyt työtä itseni hyväksymisen suhteen. Olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään itseäni. Ymmärtämään traumaattisia kokemuksia, mennyttä purkamalla miksi olen tälläinen ja tässä pisteessä kuin nyt. Kehumaan itseäni siitä, miten hienosti olen selvinnyt ja miten paljon olen saavuttanut. Tämä on yksi suuri osa paranemisprosessia, se että muokkaan aivoni uudelleen, puhumaan itselleni postiviisella tavalla. Vaikka koko ympäristö on koko elämäni ajan antanut jotain aivan muuta viestiä! "Sinä et koskaan ole tarpeeksi, sinä teet kaiken väärin, olet tyhmä, saamaton, et koskaan tarpeeksi". 

JUMALAUTA mikä viha on noussut sisälläni kun olen oivaltanut, mistä olen jäänyt paitsi - että mikään noista lauseista ei ollut koskaan totta. Ne olivat kaikki valhetta. Missä olisin nyt jos ne olisi käännetty päälaelleen? Sitä tuskin saan koskaan tietää, mutta ilman noita kokemuksia en olisi oppinut kääntämään kaikkea ympäri ja puhumaan itse itselleni kauniisti, nollasta. Rakastamaan itseäni ehdoitta, juuri tälläisenä, ja arvostamaan sitä mitä olen. Vaikka kukaan muu ei rakastanut, ainakaan lapsuudessani, ei sillä tavalla kuin olisin tarvinnut. 

Mutta tärkeä osa tätä prosessia on ollut anteeksianto. Tietenkään he eivät voineet rakastaa minua ehdoitta, sillä heitäkään ei ollut rakastettu niin, he eivät rakastaneet itseään niin. Emme me voi koskaan antaa muille sellaista mitä me emme osaa antaa itsellemme. Emme, vaikka kuinka haluaisimme. Todista minut vääräksi? 

Tämä itsensä hyväksymisen matka vain on paljon pidempi kuin odotin - se ei ole sellainen "quick fix" eikä se toimi yhdessä tunnissa tai edes päivässä tai edes viikossa, kuukaudessa, vuodessa. Se vie AIKAA. Paljon, paljon aikaa. 

Nyt kun olen pikkuhiljaa tutustunut arvoihini, olen huomannut omaavani sellaisia lahjoja joita en ikinä edes tiennyt itselläni olevan. En vielä osaa enkä uskalla nimetä niitä mutta olen niistä kiitollinen ja iloinen. Alan ymmärtämään, että minun ei tarvitse muuttaa mitään itsessäni, ei ole koskaan tarvinnutkaan. Vaikka en saa tyydytystä tästä elämästä oravanpyörän pelinappulana, se ei tarkoita että minussa olisi jotain vikaa. Jotkut meistä vain ovat syntyneet erilaisella sieluntehtävällä. Ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin kuunnella oman sielunsa ääntä ja seurata sitä? Minulta löytyy kaikki rohkeus seurata tuota ääntä, toisin kuin niin monelta muulta. Jotkut meistä eivät ole syntyneet tähän maailmaan tekemään sitä mitä on aina tehty. Jotkut meistä ovat syntyneet luodakseen uuden maailman. Ja näin koen sielussani. Siksipä harkitsen seuraavaa siirtoani tarkkaan.

Ikivanha sielu

 Välillä minusta tuntuu

siltä

kuin olisin jo nähnyt kaiken tarpeellisen.

Olen kokenut niin paljon

tuntenut niin voimakkaasti, niin monia tunteita

olen tehnyt mielettömästi töitä

yrittänyt vuosia muuttua

vain lopulta ymmärtääkseni

ettei minun koskaan tarvinnut muuttua.

Olin syntynyt valmiina 

olin aina valmis

ja matkalla vain unohdin sen

Mikä mieletön paradoksi 

elämä onkaan

Olen elänyt miljoonia rooleja

Matkustanut maailmaa

Elänyt unelmiani todeksi

maalannut unelmani ja katsonut niiden muotoutuvan elokuvaksi ympärilleni

välillä tuntuu siltä, 

että minulla ei ole enää mitään opittavaa täällä. 

Ei mitään tehtävää,

Onko elämällä minulle vielä jotain annettavaa?

Vain onko aikani antautua täysin virtauksen vietäväksi

ja elää muille,

lapselleni, 

heille jota voin auttaa

ei. 

sellainen egoton pyhä elämä

se ei ole minua varten

ei tässsä elämässä

minulta on kysytty tuo kysymys niin monta kertaa aiemmin

olen aina vastannut Ei

en halua

en ole siihen valmis

haluan vielä seikkailla, nuoruudessani

olen nuori ja haluan nauttia tästä roolistani

tehdä niitä hölmöyksiä joita ikäiseni tekevät

mutta jos päättäisin luopua siitä

jos edes harkitsisin tarjousta

loppuisikohan kärsimyksin?

 Jotenkin se vain menee niin

että 

meitä on kahdenlaisia. On heitä,joiden elämä on helppoa ja ihanaa - heitä, jotka ovat syntyneet nauttimaan elämästä kultalusikka suussa.

Sitten on meitä, meitä, jotka olemme syntyneet selviytymään. En muista, että minulta olisi koskaan kysytty, haluanko elää päivästä, pahimmillaan hetkestä, minuutista toiseen, selviytymistä - vuosien ajan. Ei kukaan kysynyt minulta sellaista, en olisi koskaan suostunut. Tässä minä kuitenkin nyt olen, selviytyen. Joudun kamalasti, kohtuuttomasti huolehtimaan, miten seuraava viikko sujuu, onko meillä tarpeeksi rahaa syödä tarpeeksi ruokaa. Miten minä jaksan, yksin huolehtia taas kaikesta, kaupassa käyminenkin on hirveän raskasta. 

Minä hyväksyn itseni

Elämä on helppoa

 Raha virtaa elämääni kuin joki

Tälläistä hoen nykyään itselleni joka päivä.

Mutta kun elämän kuuluisi olla JUHLAA. Yhtä juhlaa, eikö se ole jokaisen meidän syntymäoikeus? Miten voi olla niin, että toisilla on asiat paremmin kuin toisilla? Miksi on niin? 

Absurdia 

Me kovin monet yltäkylläisyydessä elävät länsimaiset olemme niin rikkaita, että me aina unohdamme sen, mitä kaikkea meillä on. Me tipumme siihen ansaan, että koemme puutetta vaikka meillä on kaikkea ja haluamme jatkuvasti lisää asioita. Aivan niinkuin itsekin teen aivan liian usein vaikka sydämessäni tiedän että minulta ei koskaan puutu mitään. 

Nauroin nuorena, kuinka lukuisat länsimaiset matkuvastavat köyhiin maihin koska haluavat oppia irtautumaan egostaan. Köyhissä maissa taas näkee kännykkämainoksia joissa lukee "Get yourself on Iphone. Get on ego" . Suomi on hyvin äärimmäinen esimerkki yksilöityneestä kulttuurista - täällä jokainen on keskittynyt huolehtimaan lähinnä itsestään. Harva tuntee naapureitaan vaikka he elävät vain ohuen seinän takana. Aasiassa ihmisen omilla haluilla ei juurikaan ole niin väliä sillä hän on osa suurempaa kokonaisuutta, ja yhden ihmisen teon vaikuttavat kaikkiin. Se ero näiden maailmojen välillä on kuin yö ja päivä. 

Olen kulkenut niin syvissä vesissä niin usein, koskettanut ihan pohjaa ja sukeltanut siihen hiekkaankin mikä on siellä pohjassa. Olen nähnyt niin niin paljon maailmaa ja elämää ja asioita mitä harva on nähnyt, olen kokenut niin syviä tunteita hyvin usein ja olen koskettanut jotain pyhiä salaisuuksia ja paikkoja tässä universumissa. Olen toteuttanut villeimpiä unelmiani vailla huolta huomisesta ja olen ollut se kaikista huolettomin ja iloisin tyttö päällä maan. 

Ehkä sen takia elämä tässä maailmassa tuntuu minusta niin käsittämättömän haastavalta ja tuskastuttavalta ajoittain? Tunnen oloni huijariksi, tunnen oloni omituiseksi ja sellaiseksi, että yritän esittää jotain muuta kuin mitä en ole, yritän esittää olevani "normaali". Todellisuuskuilu minun ja muiden ihmisten välillä on tässä yhteiskunnassa suurimmaksi osaksi valtava, niin suuri, että sen yli saa kyllä sillan rakennettua mutta ai että, tuo silta on niin ohut ja hapara ja sillä tasapainottelu on äärimmäisen vaikeaa - olen monta kertaa vahingossa tippunut kuiluun. Onneksi olen oppinut esittämään ulospäin sellaista, että muut eivät välttämättä huomaa että olen tippunut. Tällä hetkellä harjoittelen portaiden rakentamista ylös kuilusta... 

Ja koko ajan, joka päivä, joka hetki, kyseenalaistan valintani. Kyseenalaiastan valintani esittää normaalia ja päätökseni yrittää sopeutua joukkoon. Kaikesta huolimatta sydämeni sanoo, että se ei ole oikein. Se ei ole minua varten. Tämä polku ei vain kertakaikkiaan ole minulle. Ja kuitenkaan rukoiluistani huolimatta minua ei ole sysätty tekemään nyt muuta kuin yrittää selviytyä tässä ihme teatterissa jossa yritän esittää että olen normaali, olen kuin muut ja ymmärrän heitä ja tätä maailmaa. Ei siis ihme että tunnen oloni huijariksi. 

Sitä on mahdoton kuvailla sellaiselle ihmiselle, joka on elänyt koko elämänsä eläen oppikirjan mukaan. Tai sellaiselle, joka on elänyt koko elämänsä yhdessä paikassa peläten ja vastustaen muutoksia. Minulle nimittäin muutos on helppoa, muutos on luontaista. Minua pelottaa paikallaan pysyminen enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Se on ahdistavaa, pelkkä ajatuskin saa kurkkuni kuristumaan ja tuntuu että tukehdun. Happi loppuu.

Olen ollut tilanteissa joissa on varsinainen ihme että olen selvinnyt hengissä. Olen löytänyt itseni eräästä maailman köyhimmästä maasta ilman yhtään rahaa kadulta ja he, joilla on kaikista vähiten ovat silloin ojentaneet pelastavat kätensä ja antanut minulle omastaan. Minulle, rikkaalle hemmotellulle länsimaiselle. Minä olen kokenut miten elämä kantaa ja asiat järjestyvät järjettömän suurella kauneudella kuin tanssi juuri oikeassa minuuttiaikataulussa. Muistan ikuisesti sen hetken, kun juoksin hirveällä kiireellä keskellä ruuhkaista Kolkatan juna-asemaa pitkän matkan junaan ja koitin paniikissa löytää oikeaa raidetta rinkka selässä heiluen. Lukuista iloiset, tuntemattomat paikalliset huusivat perääni iloisesti "Dont worry!" ja kuin ihmeen kaupalla ehdin kuin ehdinkin oikeaan junaan, joka lähti jostain syystä myöhässä, muuten en olisi ehtinyt.

Minulla ei ole korkeakoulututkintoa eikä työkokemusta jolla kerskailla mutta jos minulla olisi ne, eikä näitä kokemuksia mitä olisin elänyt, olisin kuin tyhjä kuori ja tuntisin oloni tyhjäksi. 

Olen ollut nyt 8 vuotta Suomessa - siitä on 8 pitkää, aivan liian pitkää vuotta kun olen viimeksi ollut Aasiassa. 8 vuotta siitä, kun olen kokenut sitä taikaa jota niin kovin sydämeni kaipaa ja janoaa.  Koitan hokea itselleni, että tällä on joku syy, miksi olen täällä Suomessa ja en pääse tanssimaan sieluni polkua, en pääse laulamaan maailman monia kieliä joita sydämeni tunnistaa ja ymmärtää vaikka aivoni eivät sanoja kykene tunnistamaan. Mutta tämä 8 vuoden matkakin on ollut ihmeitä täynnä, täynnä niin paljon taikaa, Ying ja Yang. Olen kohdannut itseäni ja purkanut ajatusrakennelmiani, rakentanut niitä uudestaan väärin ja purkanut taas vähän enemmän. Se on kuin palapeliä mutta purkamista, ilman uusia paloja. Tai kenties uudellenjärjestämistä? Who knows.

Sen tiedän, että en tiedä paljoa mitään ja kun luulen tietäväni paljon saan iskun vasten kasvojani siitä että olin ylpistynyt liikaa ja hetken päästä kumarran nöyränä elämää. Antaa tulla vaan, olen valmis uusiin haasteisiin - en ole syntynyt tänne vain kuolemaan, En ole syntynyt tänne vain selviytymään niinkuin esi-isämme tekivät, en suostu siihen! 

Teorioita elämästä taitaa olla yhtä paljon kuin maapalolla tallustelee ihmisiä - meidän tulee vain valita omamme. Mikä kullakin hetkellä resonoi. Ehkä huomenna tuo ajatus ei palvelekaan enää parastani, heips sinne heitän romukoppaan ja valitsen tuosta uuden. 

Miten voi olla näin vaikeaa välillä olla ihminen. 

Meditation is my medication  and earth without "art" is just an "eh".

Mitä sinä mietit ensimmäiseksi kun tapaat uuden ihmisen? Kuinka usein arkisessa elämässämme ehdimme oikeasti kohtaamaan toisen, kuinka usein näemme ja edes pyrimme näkemään toisen sieluun? 

Eräs näkijä hetki sitten sanoi minulle että minä olen yhtä vanha kuin koko maailma. Olen kuulemma ollut täällä alkuräjähdyksestä lähtien, Kuka tietää ja onko sillä lopulta edes mitään väliä? Niin kovasti moni täällä janoaa merkityksen tunnetta elämälleen mutta harvempi unohtaa, että olemme loppujen lopuksi vain kukin yksi pienen pieni pisara tässä valtavassa meressä. Joko kaikella tekemällämme on täällä valtava merkitys tai sitten sillä ei ole paskaakaan väliä. Voimme vain arvuutella ja valita sen teorian, joka kullakin hetkellä palvelee sen hetkistä olotilaamme kaikista eniten. 

Ainakin meillä on aina vapaus valita ajatuksemme. Vaikka kehollemme tehtäisi mitä, olemme vapaita päättämään mitä ajatuksia ympäriltämme "ostamme".

Millaisena sinä hahmotat maailman, entä itsesi suhteessa maailmaan?