tiistai 20. maaliskuuta 2018

Pls Give us hope

Minulla alkaa usko loppua. Usko maailmaan. Ihmisiin.

Miksi tälläistä tapahtuu?

Miksi ihmiset ovat kovettuneet kiviksi? Milloin Miksi

Milloin lakkasimme kuuntelemasta sydäntämme ja aloimme uskomaan valheisiin totuuden sijaan?

Pakkorokotukset hoitohenkilökunnalle ovat astuneet voimaan. Ja se on vasta alkua...

Me olemme menettämässä meidän ihmisoikeuksiamme. Me menetämme itsemääräämisoikeutemme.

Ei ole kaukaa haettua verrata Suomea Pohjois-Koreaan. Onko tämä todella sellainen yhteiskunta, jossa haluamme elää? Onko täällä sellaiset olot, mihin haluamme lastemme syntyvän? Jos me emme pian ala tehdä jotain radikaalia, osoittaa vastarintaa, me menetämme vapautemme. Mitä meillä on jos ei vapautta?

Tälläiset muutokset iskevät, ja lujaa. Putoan, enkä tiedä onko mitään järkeä edes yrittää kiivetä enää ylös. Maailman tila näyttää muutenkin toivottamalta (ihan liian usein) ja ihan liian moni meistä kärsii, joka hetki. Kaikki tässä yhteiskunnassa on niin sekaisin, täysin järjenvastaista. Liian harva edes kyseenalaistaa jokapäiväisiä valintojaan. Vastaa minulle rehellisesti: onko meillä enää toivoa?

Koska minun uskoni koko ihmiskuntaan on hyvin häilyvä.

Ja kaiken tämä keskellä Suomi on äänestetty maailman onnellisimmaksi maaksi. Mutta kysyttiinkö meiltä mitään?

Tekevätkö mukavat tilastot ja kiva määrä numeroita ihmisen onnelliseksi? Kaikki tietävät siihen vastauksen. Ei meidän tarvitse tehdä muuta kuin avata ovi ja käydä ulkona. Kuinka moni vastaatulija hymyilee sinulle?

Me emme ole koneita. Miksi niin moni näyttää unohtaneen tämän?

Listaan tähän nyt muutamia asioita, jotka ovat rakkaassa maailmassamme nurinkurisesti:

-Kuolema nähdään surullisena asiana. Miksi? Koska kuolleen omaiset elävät harhaluulossa, että rakkaus on sama kuin kiinnittyminen, ja he ovat kiinnittyneet kuolleen läheiseensä. Me olemme vieraantuneet omasta todellisesta itsestämme myös niin paljon, ettemme muista, että "sielu" ei suinkaan katoa ruumiin kuollessa. Sielu jatkaa matkaa kotiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kuoleman tulisi olla ilon juhla. Muutoksen juhla.

-Yhteiskunnassamme rakkaus on puhdasta itsekkyyttä. Kysymme, kuka voi tehdä minut onnelliseksi, sen sijaan, että kysyisimme, mitä annettavaa meillä on muille. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu antaminen ja jakaminen. Yksin harva meistä voisi sanoa täysin nauttivansa elämästään, me olemme syntyneet laumaeläimiksi. Vauva ei selviä ilman muita ihmisiä.  Happiness is only real when shared.

-Raha on täysi illuusio. Ajaudumme nopeasti kohti tilaa, jolloin raha on pelkästään bittiavaruudessa leijuvia numeroita. Kukaan ei kyseenalaista sitä, että koko maapallossa on enemmän velkaa kuin rahaa. Pankit pyörivät vain sen avulla, että ihmiset ottavat lainaa. Raha on aikamme uusi Jumala, jota me palvomme. Emmekä ole koskaan kylläisiä....

-Katsomme mieluummin televisiosta ja internetistä, miten muut elämät elämäänsä, kuin menemme itse elämään sitä. Niitä harvoja, jotka päättävät repäistä ja haluavat lähteä maailmalle, moni arvostelee ja pitää "hulluina".

-Me elämme eristyksissä omissa kopperoissamme, raadamme niska limassa ja usein otamme lainaa, jotta saamme kopperomme maksettua. Olemme kopperoissamme niin yksinäisiä ja stressaantuneita juostessamme oravanpyörässä, että roikumme vapaa-aikamme somessa koittaen epätoivoisesti yhdistyä muiden ihmisten kanssa ja viikonloput juoksemme ehkä baareissa nollataksemme muististamme kaiken kokemamme stressin. Moni elää sillä periaatteella, että "eläkkeellä ehtii rellestää". Koko elämä pyörii tulevaisuuden varassa, unelmia ehtii toteuttaa sitten eläkkeellä. Kuinka moni on unohtanut, että ei, elämää ei voi suunnitella, tulevaisuus tuskin menee niinkuin odottaa.

Ja tämä oli vasta alkua. Näitä asioita on miljoona, asioita, jotka ovat meidän yhteiskunnassamme nurinkurin.

Ja vaatii rohkeutta kyseenalaistaa tätä kaikkea. Onnea, jos sinä uskallat.

Kasvatetaan meidän lapset hyviksi kyseenalaistajiksi. Ei pelätä kyseenalaistaa.

Koska, totuus kestää aina kyseenalaistamista. Vaikka se tapahtuisi miljoona kertaa.

Totuus ei koskaan muutu miksikään.


torstai 8. maaliskuuta 2018

Mielensairaudet

Minä olen kokenut elämäni aikana yhtä sun toista ongelmaa mielessäni, joka voitaisiin diagnosoida joksikin sairaudeksi.

Minä en usko mielisairauksiin.

Toisinsanoen, en usko niiden nykyisen "hoidon" parantavan itse sairautta. En usko niiden hoidon parantavan sairautta kärsivän olotilaa.

Tällä hetkellä me elämme yhteiskunnassa, joka sanoo, että tunteminen on sairasta. Syvästi tunteminen ja sureminen luokitellaan nykyään viaksi. Olen kuullut, että jos ihminen menettää läheisensä ja suree tämän kuolemaa pidempään kuin 3 viikkoa, hänet voidaan diagnosoida masentuneeksi. Onko tämä sinun mielestäsi oikein?

Huomautan vielä, että blogissani kirjoitain vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani. Haluaisin tosin lisätä, että uskoisin maailmankäsitykseni olevan kehittyneempi kuin monen samanikäiseni. Uskoisin tietäväni enemmän maailmasta ja sen laeista, ihmisestä ja sen mielestä enemmän kuin moni itseäni vanhempi henkilö. Olen hyvin varma siitä mitä kirjoitan, tosin tiedän myös että elämä perustuu muutokseen ja asiat muuttuvat, mutta kirjoitan blogissani havaintoja maailman nykytilasta, sellaisena kuin se on tällä hetkellä.



                                                                  Masennus

Olen kokenut pitkään masennuksen tunteita. Vuosia näitä tunteita ja niiden alkuperää tarkkailtuani ja pohdiskeltuani, sain oivalluksen. Tiedän mistä masennus johtuu. Uskoakseni suurin osa maailman ihmisistä jotka kokevat olevansa masentuneita kokevat niin, koska he eivät syystä tai toisesta toteuta elämän tarkoitustaan. Eli he menettävät halun elää. Ja toisin kuin lääkärit, toisin kuin moni muu, minä sanon tämän olevan aiheellista. He menettävän halun elää siksi, koska he eivät syystä tai toisesta toteuta elämän tarkoitustaan. Toisinsanoen, he kokevat että heillä ei sillä hetkellä olekaan syytä olla elossa. Ja uskallan sanoa tämän johtuvan siitä, että yhteiskunta ei ole tukenut heitä heidän tarkoituksensa luomisessa.

Jokaisella meistä on intohimo. Koemme intohimoa jotakin asiaa kohtaan. Tämän intohimon toteuttaminen on meidän elämämme tarkoitus.

Minulle se on kirjoittaminen. Koen asioita, jotta voisin kirjoittaa niistä. Koen kirjoittaakseni, opettaakseni. Koen olevani vanha opettaja nuoren tytön ruumiissa.

Uskon elämälläni olevan suurempikin tarkoitus. Ja odotan mielenkiinnolla mikä se on. Voin varmaksi sanoa tajuavani sen vasta kun olen elänyt suurimman osan elämästäni.

Mutta minulla kesti vuosia löytää elämän tarkoitukseni. On mennyt 27 vuotta, jotta olen saanut tarpeeksi itseluottamusta voidakseni varmuudella sanoa tietäväni minun elämäni tarkoituksen. Jokaisen ihmisen tarkoitus on eri, mutta minä tiedän, että  jos jokainen meistä löytäisi oman tarkoituksensa, maailman kaikki ihmiset voisivat hyvin ja mielensairaudet katoaisivat.

Suurin osa maailman ihmisistä ei tiedä tarkoitustaan. Moni pohdiskelee ja arvailee elämän tarkoitusta siihen kuitenkaan varmoja vastauksia saamatta. Minä kuitenkin uskallan väittää, että nämä vastaukset löytyvät jokaisen meistä sisältä. Sinä tiedät jo kaiken tietämisen arvoisen elämästä.

Hyvin moni myös elää elämäänsä jonkun toisen tarkoitusta luoden. He elävät elämäänsä sen mukaan, miten joku toinen haluaa heidän elävän. Erinäisistä syistä johtuen. Moni myös tietää elämänsä tarkoituksen lapsena, mutta kadottaa sen kasvaessaan. Siksi nämä asiat ovat monelle vaikeita kohdata, ja sen takia kirjoitukseni herättää monissa erinäisiä tunteita, kuten vihaa, ärsytystä, turhautumista, kiukkua, torjuntaa, väheksyntää.

Mutta minä uskallan väittää tietäväni, miten maailma toimii. Maailma on suoranaisesti heijastusta omasta mielestämme. Oletko huomannut, että kun sinulla on huono päivä, koet ärsytystä, turhautumista ja kiukkua, niin arkiset jokapäiväiset asiat tuntuvat raskailta, suorastaan ylitsepäättömiltä? Mutta kun sinulla on hyvä päivä, saat tehdä jotain mitä rakastat, ajatuksesi ovat kevyitä, asiat sujuvat kuin itsestään? Olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan, käyt mielenkiintoisia piristäviä keskusteluja tuntemattomien kanssa.

Eli mielialamme, ajatuksemme heijastuvat suoraan ulkoiseen maailmaan. Me vaikutamme maailmaan joka hetki. 

Minä en henkilökohtaisesti usko kirjaviisauteen. En arvosta älykkyyttä, mitä ihminen voi saavuttaa lukemalla paljon tai käymällä arvostettuja kouluja. Uskon, että kaikista tärkein ihmisen väline on kokemuksen tuoma viisaus. Koska vain tällöin ihminen oikeasti voi väittää jonkun asian olevan totta. Uskon tämän olevan yksi suuri ongelma yhteiskunnassamme. Täällä arvostetaan älykkyyttä, ei viisautta.

Tämän takia minä en pysty elämään yhteiskunnassamme kovin korkeassa asemassa tällä hetkellä, jos näin voi sanoa. Näen liian monen valheen, illuusion läpi. En osaa tarpeeksi hyvin teeskennellä, en pysty sulkemaan silmiäni pitkäksi aikaa. Monet ovat kyllä yrittäneet. Minua on yritetty tukahduttaa. Mutta joku päivä, löydän aina uudelleen elämäni tarkoituksen ja palaan tekemään sitä.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että tämänhetkinen yhteiskuntamme on niin sekaisin, että täällä sekoaminen on ainoastaan hyvä merkki. Merkki siitä, että on vielä kosketuksissa sisimpäänsä, omaan ihmisyyteensä. Ei ole osannut kylmettää itseään liikaa.  Eli jos koet että sinulla on joku "mielenongelma", pitäisin sitä vain hyvänä merkkinä. Muistat vielä kuka olet, ainakin sisimmässäsi.

Kaltaisiani luovia taiteilijasieluja ei arvosteta tarpeeksi - vielä. Toivotaan, että asia muuttuu tulevaisuudessa ;)



Intuitio (yhteiskunta vs. maailma)

(Viime aikojen pohdintani liittyvät vaistoon, ja siihen miten paljon me ihmiset olemme vierautuneet luonnosta. Meitä ei opeteta enää luottamaan vaistoomme. Meidän luontaisiin vaistoihimme ei uskota yhteiskunnassa. Jo kouluissa pitäisi lukemisen ja kirjoittamisen ohella opettaa ihmisiä luottamaan intuitioonsa. Tähän on erilaisia harjoituksia joita voisi hyödyntää.)

Kun lapsi syntyy, jo synnytyssairaalassa vanhempia pakotetaan herättämään nukkuva lapsi ja antamaan tälle maitoa. Miten järjenvastaista tämä on? Kuinka todennäköistä on, että nukkuva lapsi kuolisi nälkään? Onko näin muka käynyt historiassa, että ennen vastasyntyneiden pakkoherättämistä pienet vauvat kuolivat nukkuessaan nälkään? En ole ottanut selvää, mutta epäilen suuresti.

Näin meille opetetaan jo vastasyntyneinä, että emme saa toimia vaistomme varassa. Tervetuloa maailmaan, täällä määrää joku muu. Voit elää täällä niin kauan, kun annat jonkun muun ohjata elämääsi.

Olen oppinut kantapään kautta luottamaan intuitiooni. Edelleenkin opettelen tuota oppiläksyä.

Vaikuttavin kokemukseni tähän liittyen taitaa olla se, kun jouduin pakkohoitoon. Olin psykoosissa, mutta olin hyvin hyvin intuitiivisessa tilassa. Silloin minulle tärkeät ihmiset vannoivat, että jos menen kotiin, minua ei pakoteta mihinkään. He vannottivat minulle, että mitään ei tehdä minulle vasten tahtoani. Etten joudu tekemään mitään, mitä en halua. He valehtelivat minulle. Tiesin, että he valehtelivat. Kun sitten saavuin kotiin, siellä odotti poliisi ja ambulanssi.  Minut raahattiin väkivalloin autoon ja sairaalaan. Mutta silloin kamppailin sen kanssa, että miten minulle niin tärkeät ihmiset voisivat valehdella minulle hädän hetkellä niin tärkeästä asiasta kuin vapaus. Ja vaikka he uskoivat tekevänsä oikein, he tekivät vain niinkuin lääkärit määräsivät, ketkä taas saivat määräyksensä korkeammilta tahoilta...kuinka he pystyivät elämään itsensä kanssa sen jälkeen? Kuinka he pystyivät elämään sen kanssa, että aiheuttivat minulle hyvin hyvin syvät traumat ja haavat? Sen jälkeen en ole kunnolla pystynyt luottamaan keneenkään, mutta kaikista vähiten olen pystynyt enää luottamaan perheeseeni ja entisiin ystäviini. Minulle on aina ollut vaikeaa luottaa ihmisiin, mutta tuona hetkenä maailma opetti minulle, että pystyn luottamaan itseeni. Intuitioni on aina oikeassa.

Tuosta kokemuksesta tärkein pointti on ristiriita. Miten läheiseni kertoivat minulle, että minun tulee luottaa heihin itseni sijaan. Miten sisäisesti tiesin voivani luottaa itseeni heidän sijaan. Minun tuli tuossa tilanteessa luottaa heihin itseni sijaan, ja he pettivät minut. Kamppalin vuosia itseluottamukseni takaisin saamisessa. Nyt vihdoin, tiedän voivani taas luottaa itseeni. Nykyään intuitioni toimii taas niin hyvin, että jos pysähdyn hetkessä kuuntelemaan hetkeksi, tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi. Nään ennunia. Saan erinäisissä hetkissä välähdyksiä tulevaisuudesta. Pystyn itseäni kuuntelemalla aina tietämään, tuleeko seuraava kokemus olemaan mukava vai haasteellinen. Intuitioni auttaa minua päätösten teossa.

Ja uskon että jokaisessa meistä piilee tämä kyky. 

Sinussakin.

Mutta edelleenkin huomaan, että en ole oppinut tuota läksyä vielä täysin. Esimerkkinä se, kun kävin toissapäivänä kirpputorilla. Tarvitsin uuden mukin ja puntaroin kahden välillä. Toinen mukeista näytti  ulkoisesti houkuttelevammalta mutta toinen tuntui oikeammalta. Kysyin puolisoni mielipidettä, ja hän piti enemmän tuosta mukista, joka minua viehätti enemmän ulkoisesti, mutta jokin siinä häiritsi. Luotin kuitenkin hänen mielipiteeseensä, ja kotona huomasin, että muki haisee tunkkaiselta. Olen pessyt sen kaksi kertaa pesukoneessa ja se haisee edelleen, joten en voi käyttää sitä. Mitä tästä siis opin? Olisi pitänyt luottaa intuitiooni.

Olen oppinut tällä planeetalla tässä kehossani asuessani sen, että voin aina luottaa Maailmaan (Luontoon, Eläimiin, Universumiin, Jumalaan, Enkeleihin....) mutta en voi läheskään aina luottaa yhteiskuntaan. Olen oppinut, että yhteiskunta ei tue uskoamme maailmaan. Maailma ja yhteiskunta ovat kaksi eri asiaa, ja näitä ei pidä sekoittaa toisiinsa.

Tosin, minä toivon ja uskon, että joku päivä yhteiskunta heijastuisi toimimaan enemmän Maailman lakien mukaisesti. Ei olisi enää intuitiota rajoittavia sääntöjä. Yhteiskunta olisi vapaa.

En tiedä, millä nimellä kutsua yhteiskuntaa tässä blogissa. Länsimainen yhteiskunta? En ole asunut eri maissa, joten en tiedä, miten systeemi siellä toimii kunnolla. Mutta olen matkustanut paljon, ja olen huomannut, että vain omaan itseensä voi luottaa. Toisiin ihmisiin ei. Etenkään niihin, jotka ovat sisällä syteemissä. Ihmiset todellakin käyttäytyvät usein tiedostamattaan niinkuin agentit Matrixissa :D

Minä etsin vielä omaa heimoani. Uskon, että joku päivä löydän sen. Sellaiset ihmiset, joihin voin luottaa. Vapaat sielut. Minulla on jo elämässäni joitakin ihania ihmisiä, mutta en tunne heitä kovin hyvin. Haluaisin tutustua paremmin.