Avaa silmäsi

Missä me oikeasti elämme?

Minä sain taas yhteyden korkeampaan tietoon, taisi mun kanavat auteta jostain syystä. Oloni parani hetkessä huomattavasti, ja löysin taas sisäisen rauhan. Informaatio tulvi sisääni....koska luotan omaan kokemukseeni. Vaikka yhteiskunta ja lääkärit ja perheeni eivät luota, minä luotan. Yhä.

Mielensairauksia ei ole oikeasti olemassa. Ne on kehitetty vain, jotta ihmiset saataisiin palvelemaan tätä yhteiskuntaa. Mielenterveydenhäiriöt eivät ole mitään muuta kuin yksinkertaisesti sitä, että me ihmiset olemme erilaisia ja meillä on kaikilla oma tarkoituksemme. Jos meidän annettaisiin vapaasti olla mitä olemme ja elää omannäköistämme elämää, ei olisi enää mielenterveydenhäiriöitä.

Nyt ongelma on siinä, että meidän ei anneta vapaasti elää sellaista elämää kuin me haluamme. Meidät pakotetaan olemaan osa tätä yhteiskuntaa, tavalla tai toisella. Ja minä en todellakaan ole ainoa, joka kärsii siitä.


Katsokaa sote-leikkauksia.
Katsokaa, miten vanhukset, jotka ovat joutuneet tappamaan toisia ihmisiä sodassa, kärsivät kamalissa oloissa laitoksissa.


Minä hakeuduin terapiaan vain ja ainoastaan siksi, että minä en osaa elää tässä yhteiskunnassa. Minä en salaa edes halua, mutta minun on pakko. Yhteiskunta ei päästä minua otteestaan, haluaisin vain elää rauhassa perheeni kanssa omannäköistäni elämää. Terapeutti voi antaa minulle neuvoja siitä, miten minun kuuluu täällä elää vasten tahtoani.

Onko tässä mitään järkeä?

Maailmassa minä osaan elää. Minä rakastan maailmaa, ja se rakastaa minua.

Harmi että yhteiskunta ei pelaa Universumin säännöillä. Universumin lait eivät päde tässä sairaassa yhteiskunnassamme.

Joku ilmaisi hyvin, että yhteiskuntamme on maailman syöpä. Toivotaan, että syöpä ei leviä parantumattomasti. Toivotaan, että keksimme siihen lääkkeen ajoissa.

Ainoa, mitä minä toivoisin että voisin tehdä, olisi vain astua sivuun ja katsoa rauhassa. Katsoa ja tarkkailla, herääkö suurin osa kansaa ajoissa.

Tällä hetkellä yhteiskuntamme toimii niin, että se auttaa vain heitä, jotka antavat sille takaisin. Yhteiskunnan palveleminen toimii aina ihmisen omaa sisäistä tahtoa vastaan.

Jos joku ei tee niinkuin se haluaa, se laittaa nuo ihmiset kärsimään. Parempi siis tanssia sen pillin mukaan...

Kuinka kauan meidän täytyy palvella paholaista vasten tahtoamme?

Ehdotan, että yhdistymme ja vapautamme nuo kahleet.

Tältä minusta tuntuu olla äiti (kaunistelematta)

Minusta tuli äiti noin yksi vuosi ja kolme kuukautta sitten. En ikinä osannut kuvitella, minkälaista se tulisi olemaan. Ei siihen voi valmistautua etukäteen.

Jokainen lapsi on erilainen. Jokaisella lapsella on oma sielunsuunnitelmansa ja oma uniikki persoonansa. Jokaisella lapsella on omat oppiläksynsä opetettavana vanhemmilleen.

Mutta äitiys on ihan mielettömän raskasta. En villeimmissä unelmissanikaan osannut aavistaa, miten paljon maailman suloisin pikku olento tulisi vaatimaan minulta. Ja hän osaa kyllä vaatia!

Minulle on aina ollut hyvin vaikeaa asettaa rajoja itseni ja muiden välille. Mutta nyt minun on pakko ollut oppia! Eikä se silti ole yhtään helpompaa. Tuo maailman suloisin pikku käärö vaatisi jakamattoman huomioni kirjaimellisesti 24/7 vieläkin, jos vain saisi. Ja minä niin haluaisin sen hänelle suoda! Mutta voi, kun se vain ei ole mahdollista. Minun on vain pidettävä koti pystyssä. On hankittava ruokaa, käytävä kaupassa. On tehtävä ruokaa. On siivottava. On käytävä suihkussa. Ja mikä oudointa, koen syyllisyyttä kaikesta tuosta! Lähes jatkuvasti. Mutta olen mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Koska toivon vieläkin, että voisin olla lapselleni mahdollisimman paljon läsnä. Mutta se on äärettömän kuluttavaa. Olen edelleen aivan väsynyt. On jaksoja, jolloin saan nukuttua enemmän. Joskus mieheni hoitaa vauvaa. Mutta avun pyytäminen on minulle äärettömän hankalaa. Koen syyllisyyttä, kun otan omaa aikaa jotta voin olla taas parempi äiti lapselleni. Jotta en räjähtäisi. Jotta en äksyile, koska olen vain niin suunnattoman väsynyt.

Mutta minähän väsyn. Ja usein. Ja paljon. Lapsen hoito on järkyttävän kuluttavaa. Eilen minulla oli muutama tunti omaa aikaa, ja mitä tein? Makasin sängyssä ja selasin puhelinta. Torkuin. Makasin. Niin kauan, kunnes tuli taas ikävä omaa mussukkaani. Ja nyt olen taas väsynyt.

Sanon usein, että haluaisin nähdä enemmän ystäviä. Kun tulisi tilaisuus, en vain jaksa. Rakastan tätä vauvakuplaani. Mutta koen syyllisyyttä, että en voi olla niin hyvä ystävä lapsettomille läheisilleni kuin toivoisin.

Mutta lapsen hoito, fyysinen sekä psyykkinen, ei ole ainoa mikä kuluttaa. Minua kuluttaa myös se, että huolehdin jatkuvasti siitä millaisessa maailmassa lapseni tulee elämään. Koen, että on minun vastuullani luoda maailmasta hänelle mahdollisimman ihana ja turvallinen paikka elää. Mutta minä en voi yksin poistaa maailman kaikkia ongelmia, vaikka kuinka haluaisin. Ja koen siitä mieletöntä syyllisyyttä. Koen syyllisyyttä myös, että mietin näitä asioita. Vaikka minun pitäisi keskittyä vain vauvani hyvinvointiin. Ja omaani. Ja parisuhteeseeni. Ja ystäviini. Mutta kaikkea en pysty tekemään, jostain pitää tinkiä. Enkä silti ole lähelläkään tavoitettani...

Älä käsitä minua väärin. Rakastan lastani yli kaiken. Meillä on ihanimpia hetkiä, sellainen yhteys, mitä kenenkään muun kanssa en ole ikinä kokenut. Luulin, etten voi kokea syvempää yhteyttä kenenkään muun kanssa kuin koin mieheni kanssa. Mutta sitten vauvani syntyi. On aivan ihanaa seurata hänen kasvuaan ja tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani opastaa häntä tässä maailmassa. Ja hän opettaa minua, antaa minulle mahdollisuuden - ei, pakottaa minut kasvamaan. Joka päivä, opin lisää. Mitä luulin tietäväni hänestä, hän todistaa vääräksi. Minä kun luulin olevani nopea.....Olen suunnattoman kiitollinen, että saan jakaa matkani hänen kanssaan. Hän opettaa, että minulla ei tulisi olla mitään odotuksia minkään suhteen. Suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti hänen mielialojensa mukaan. Ja minä teen kaikkeni, jotta en lähtisi pelaamaan valtapeliä hänen kanssaan. Luotan hänen tietävän paremmin, mikä on hänelle parhaaksi. Mutta salaa minä odotan, että hän olisi jo isompi, eikä vaatisi jatkuvaa fyysistä huolenpitoa. Koska minä olen aivan heitteillä. Vartaloni on paisunut, olen lihavampi kuin koskaan. Minulla ei ole ollut energiaa tehdä terveellistä ruokaa, hyvä jos muistan ja ehdin syödä. Kun sitten on, napsin jotain nopeaa mikä täyttää. En ole ehtinyt enkä jaksanut tehdä rakastamaani joogaa, tai meditoida. Vaan kun minulla on aikaa, tuijotan televisiota. Suurin osa sosiaalisista suhteistani hoituu somessa. Ja mieheni on tärkeä tukipilari joka pitää minut jotenkuten järjissäni.

Toivon, että äitiyden haasteista puhuttaisiin avoimesti. Negatiiviset tunteet kuuluvat tähän. Ne ovat osa arkea. Kukapa äiti ei tuntisi raastavaa tuskaa, kun oma vauva itkee? Ei sitä tuskaa vaan voi kuvitella etukäteen. Jos minä myönnän, että hei, minulle tämä äitiys on hirveän rankkaa tällä hetkellä ja olen aivan poikki, tarkoittaako se että olen negatiivinen ihminen? Miksi se on sitten niin vaikeaa myöntää, miksi pelkään että minut tuomitaan? Olisiko siksi, että kun instagramia selaa, eteen tulee vain toinen toistaan ihanimpia hehkutuksia siitä, kuinka onnellista elämää eri mamat viettävät uutukaisen söpöliiniensä kanssa? Tottakai hehkutus on ok ja sitä pitääkin tehdä, mutta toivon, että negatiivisista tunteistakin alettaisiin puhua avoimesti. Täytyy olla aika kovanaama, jossei niitä tunne...

Ei mikään ihme, että moni kokee synnytyksen jäkeistä masennusta. Jos mainostus on sitä luokkaa, mutta kukaan ei myönnä äitiyden vaikeuksia, voi pudotus todellisuuteen olla aika korkea.



Edit.

Olen tajunnut äitiyden salaisuuden. Se on: Luota vaistoosi, ja NAUTI. Nauti äitinä olemisesta, nauti lapsestasi. Unohda kaikki muu, ja vain nauti.

Näin olet täydellinen äiti :)

Päivä jona lopullinen usko ihmisyyteen katosi

Haluan avata teille yhden minulle hyvin vaikean kokemuksen.

Tuo kokemus oli, ja on vieläkin, minulle hyvin hyvin vaikea ja surullinen asia käsittää.

Silloin kun tulin raskaaksi, minä keskeytin lähihoitajaopintoni. Minä vain ymmärsin, että koulunkäynti oli minulle ihan liian raskasta lähinnä sosiaalisista paineista riippuen, ja tiesin että minulla ei ikinä olisi sydäntä vallitseviin työpaikkaoloihin. Ainoa ajatus, joka minut ylipäätään ajoi lähihoitajakouluun, oli tehdä muutos systeemiin. Mutta jostain syystä usko siihen, että minä pystyisin tekemään tuon muutoksen, katosi. Kun nyt muistelen tarkemmin, se taisi olla niin, että avauduin kouluun menon syystäni väärälle ihmiselle...

Joten kun olin raskaana, minulla ei ollut koulua, ei työtä ei mitään. Ja halusin lapselleni vain parasta..

Niimpä hakeuduin Vipassanaan. Mikä sen ihanampi tapa hoitaa masuasukkia, kuin meditointi 10 päivää puhumatta? Minä olen kerran tehnyt Vipassanan Intiassa, ja tuo kokemus on ehdottomasti yksi rakkain ja tärkein asia elämässäni.

Minua ei kuitenkaan päästetty kurssille. Olin (taas kerran) liian rehellinen täyttäessäni lomaketta, ja ilmoitin, että minulla on ollut psykoosi. Kerroin myös käyttäväni psykoosilääkettä (minkä olin halunnut lopettaa, mutta lääkärini ei ollut antanut minulle "lupaa".) Ilmeisesti sairastettu psykoosi ja psyykenlääke oli tarpeeksi hyvä syy evätä minulta ja syntymättömältä lapseltani uskomaton parantava kokemus. Lisäselvityksiä kysyttäessä kerroin, että ensimmäistä kertaa suorittaessani Vipassanan tapahtui se ensimmäisen psykoosini sairastettua. Tuolla ei kuitenkaan ollut merkitystä..

Niimpä hain Vipassanaan kaikkialla Euroopassa. Joka paikasta sain kieltävän päätöksen...olin joutunut mustalle listalle.

Maailma tuntui silloin ihan järjettömän epäreilulta. Minä itken tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani.

Vipassana on minulle erittäin rakas. Meditointi on tärkein työkaluni selvitä tässä maailmassa. Sen avulla olen parantunut enemmän kuin koskaan.

Se fakta, että minulta vain vietiin tuo kaikki VAIN SIKSI että luulin tekeväni oikein ollessani rehellinen, ja tehdessäni mitä lääkärit sanoivat, vei elämältäni täysin pohjan. Ehkä tuon kokemuksen tärkein oppiläksy oli se, minkä tiedän totuudeksi nyt: yhteiskunta on täysin järjenvastainen. Se ei ihan oikeasti halua auttaa minua. Ainoa apu, mitä systeemi minulle tarjosi, oli lääkkeet. Mutta ne lääkkeet eivät vastanneet minun miljooniin kysymyksiini. Lääkkeet eivät poistaneet tuskaa. Mikä tärkeintä, lääkkeet eivät parantaneet minua.

Mutta Vipassana paransi.

Ja nyt tuo mahdollisuus parantua vietiin minulta. JA syntymättömältä lapseltani. SIKSI, koska kuuntelin systeemiä. Tein niinkuin se käski. Ja se rankaisi minua.

Olin niin katkera. Ja vihainen. Olen vieläkin. Tuo oli minun viimeinen tilaisuuteni parantua rauhassa, olla 10 päivää puhumatta, ennenkuin olisin 24/7 sidottuna toiseen ihmiseen.

En ymmärrä vieläkään, miksi minua ei päästetty parantumaan. Ainoa, mitä pyysin, oli että saan olla rauhassa 10 päivää. Tehdä sitä, mitä rakastan eniten: meditoida. Nykyään minulla on hyvin harvoin enää siihen tilaisuutta.

Ehkä haen joku päivä uudestaan. Mitä tästä kokemuksesta opin? Älä ole liian rehellinen.

Haaste

Uskomuksia. Ja niiden purkamista. Onnea matkaan!

Uskallatko sinä aloittaa tutkimusmatkan itseesi?

Uskallatko tarkkailla jokaista uskomustasi, ajatustasi, tarkkailla mistä tuo ajatus on alunperin lähtöisin ja tuon lähteen luotettavuutta? Uskallatko kyseenalaistaa tuon lähteen luotettavuuden perusteen, miksi koet kyseisen lähteen olevan luotettava? Ja vielä tuon uskomuksen totuudenmukaisuuden?

Tärkein: Resonoiko lähde kanssasi? Resonoiko uskomus kanssasi? Tuntuuko ajatus hyvältä?

Meillä ihmisillä on erinomainen synnynnäinen kyky kuunnella kehoamme, kuunnella sisintämme, sydäntämme, sen viestejä. Meillä on käytössämme hyvin älykäs tietojärjestelmä joka hetki jonka käyttämiseen ei tarvita kaukosäädintä taikka älypuhelinta, eikä edes googlea! Ainoa mitä meidän tulee osata tehdä on kuunnella sisintämme.

Koulutus. Oppivelvollisuus. Palveleeko systeemi parastamme? Pohjois-Korea, Suomi....onko näillä kahdella maalla todellisuudessa niin hirveästi eroavaisuuksia kuin luulemme? 

Tarvitsemmeko me holhousta? Mitä jos meidän elämämme tarkoitus yhteiskunnan palvelemisen sijaan onkin palvella itseämme, toisiamme? Mitä jos meidän elämämme todellinen tarkoitus onkin oppia kuuntelemaan itseämme ja tätä kautta yhdistyä toisiimme syvemmällä tasolla kuin mitä olemme koskaan aikaisemmin kokeneet? 

Torjutko tämän ajatuksen samantien huuhaana, ja jos, niin miksi? Haluatko sinä  sulkea tämän vaihtoehdon pois mielestäsi, vaiko kenties joku muu?

Kenen ajatuksia sinä ajattelet? 

Olenko minä täysin seonnut ja psykoosissa, kun kirjoitan tälläistä, vaiko kenties hyvin erityislaatuisella matkalla kohti heräämistä? 

Mikä itseasiassa on psykoosi, ja miksi luulet sen yleistyneen huomattavasti viime aikoina? 

Olisiko "sairailla" ihmisillä kenties jotain hyvin tärkeää sanottavaa, jota meidän tulisi heidän tuomitsemisensa sijaan kuunnella korvat höröllä? 

Uskon, että jokaiseen sairauteen on olemassa syy. Ja vain tuon syyn selvittäminen voi parantaa sairauden. 

Ehdotankin, että alkaisimme parantaa tuhoamisen sijaan.

Minä olen vakuuttunut siitä, että ihmisellä on potentiaalia elää tavalla, mitä kukaan ei ole villeimmissä unelmissaankaan kuvitellut mahdolliseksi. Uskon sen olevan mahdollista vain silloin, kun olemme täysin puhdistuneet kaikesta sellaisesta, mikä ei meidän parastamme enää palvele.

Mutta voimme puhdistaa vain itse itsemme.

Oletko sinä valmis puhdistusprosessiin? 

Epäreilua

Halutaanko meitä oikeasti auttaa, asemaan katsomatta?

Tiesitkö, että jos haluat aloittaa psykoterapian, niin et saa sitä, jos kärsit/ olet juuri kärsinyt tietynlaisesta mielenterveysongelmasta? Et myöskään saa terapiaa, jos käytät päihteitä. 

Jos parisuhteessasi on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, ja haluaisitte pariterapiaa, niin te ette saa sitä.

Vaikka edellämainnituissa tilanteissa olisi mielestäni äärimmäisen tärkeää saada juuri terapia-apua. Terapia todennököisesti olisi juurikin se, mitä ihminen tarvitsisi toipuakseen kärsimästään mielenongelmasta, päästäkseen eroon päihteistä, tai saadakseen apua väkivaltaan. 

Minä pääsin jokin aikaa sitten Kelan tukemaan pyskoterapiaan. Olen odottanut terapiaan pääsyä nyt vuosia. Sain kaikenkaikkiaan odottaa kuusi vuotta. 

Tuona aikana kuin odotin, ainoa "apu" mitä minulle tarjottiin oli jutteluseura psykiatrisella poliklinikalla. Ja haluan tuoda nyt esiin kaikille sen, mitä tuo "apu" oikeasti minulle teki ja miten se vaikutti itsetuntooni. 

Voisin kutsua tuon juttelun olevan tietyllä tasolla henkistä väkivaltaa. Kun tuo avohoito alkoi, minulta kysyttiin joka tapaamisen aluksi, mistä haluaisin kyseisellä tapaamisella jutella. Vastasin, joka kerta, että psykoosikokemuksesta. Halusin käsitellä nuo kokemukset läpi, ja saada niihin ulkopuolista nökokulmaa. Lääkärit ja hoitajat tapittivat minua jonkinlainen inhottava sääli silmissään, ja kylmästi vaihtoivat puheenaihetta. He sivuuttivat täysin nuo toiveeni. Joka kerta. Joka kerta he kuitenkin aina tapaamisen aluksi kehtasivat kysyä, mistä halusin jutella sillä kerralla. Voit vain kuvitella, kuinka turhauttavalta ja kamalalta se tuntui.

Sain myös kuulla lukemattomia kertoja tapaamisten edetessä, että hoitajalla ei ole pyskoterapeutin koulutusta joten hän ei osaa auttaa minua esim. lapsuuteni käsittelyssä. Kuitenkin oli aina lukuisiä erinäisiä syitä, miksi minulle ei varsinaista psykoterapiaa myönnetty.

Elämäni kokemista mielekkääksi, tulevaisuuteni parantumista ei myöskään psy. polilla tuettu lainkaan. Päinvastoin. Kun mainitsin hakevani opiskelemaan lähihoitajaksi, lääkärin kommentti oli harvinaisen tökerö: "Eikö siellä ole joku pärstäkerroin?" Näin sanoi siis koulutettu psykiatri, kokenut lääkäri. Voit vain kuvitella tuskani tuossa tilanteessa. Samassa huoneessa oli ympärillä kaksi hoitajaa, molemmat heistä tuijottelivat vaivaantuneita lattioita, kumpikaan ei puolustanut minua.

Myöhemmin eri psy. polilla ilmaisin hoitajalle haluni lähteä tekemään vapaaehtoistyötä vanhainkoteihin. Hän latisti suunnitelmani suoraan, ilmoittamalla että Suomessa on turha odottaa tekevänsä mitään tuollaista ilman koulutusta. Eli ei minkäänlaista kannustusta, ei apua etsiä vapaaehtoistyötä itselleni....Harmikseni uskoin hoitajaa, ja hylkäsin nekin suunnitelmat.

Onneksi nyt tiedän asioiden olevan toisin.

Olen käynyt tämän kuuden vuoden aikan lukuisilla eri psy. poleilla, eli ikävä kohteluni ei kohdistu vain tiettyyn yksikköön. Tämän vuoksi uskallan väittää vian olevan systeemissä, siinä tavassa, miten mielenterveyspotilaita kohdellaan. 

Kun lapseni kasvaa isoksi, en koskaan tule kannustamaan häntä juttelemaan kenellekään viranomaiselle, saatika hakemaan apua etenkään psy.polilta. Kokemukseni ovat jättäneet ihan hirvittävät traumat, elinikäiset kaltoinkohtelun jäljet. 

Toivon, että tulevaisuudessa hoitohenkilökunta muuttuisi empaattisemmaksi. Kasvattaisi haluaan oikeasti auttaa apua tarvitsevia, Kannustaa heitä saavuttamaan unelmiaan niiden latistamisen sijaan. 

Niitä, jotka eniten tarvitsevat apua, tulisi auttaa. Tällä hetkellä systeemi toimii niin, että apua ei todellakaan kannata pyytää, selvitä täytyy yksin. Jos vahingossa joutuu avun piiriin, voi olla, että avun sijasta joudutkin puolustautumaan "avun" antajaa vastaan. Millä tavalla tämä auttaa herkässä, tuskaisessa tilanteessa olevaa ihmistä? 

Kuuntelu. Välittäminen. Aito läsnäolo. Kannustaminen. Rakkaus. 

Kehitä näitä taitoja jos työskentelet auttaaksesi vaikeassa tilanteessa olevaa lähimmäistä.

Pliis. 

Ja se tärkein. Älä kiusaa apua tarvitsevaa. Koskaan.

Ja kuka minä olen?

Minä kirjoitan isoista asioista.

Mutta oikeasti, minä olen hyvin pieni.

Minä olen vain yksi tähti muiden joukossa.

Minä olen elänyt vain hetken, mutta koen, että olen kokenut jo ikuisuuden. Sisäisesti tunnen itseni hyvin usein paljon vanhemmaksi, kuin fyysisesti olen. Minulla on ollut elämässäni tilanteita, jolloin olen joutunut vaikeuksiin, koska olen unohtanut, että muut näkevät minut vain nuorena tyttönä. Vaikka olen käyttäytynyt kuin vanha, kokenut ihminen..

Minä haluan olla rakentamassa maailmaa, jossa meidän lapsemme voivat toimia opettajinamme. He näyttävät meille tien, ja saavat jakaa iätöntä viisauttaan. Ja me kuuntelemme hiljaa ja nöyränä.

Olen ollut paljon asioita. Olen ollut hyvin hiljainen, ja hyvin äänekäs. Olen ollut ujo, ja häpeilemättä tuonut itseäni äänekkäästi esille. Olen piiloutunut ja esiintynyt. Olen esittänyt tyhmää ja ollut pikkuvanha. Olen vihannut itseäni ja rakastanut itseäni. Olen ollut vihainen maailmalle, halunnut monta kertaa kadota maailmasta, ja olen rakastanut elämää ja maailmaa mielettömästi. Olen ollut siveellinen ja hyvin rietas. Olen kokenut oloni rumaksi ja hyvin kauniiksi.

Koska olen kokenut niin paljon, sisälläni on valtava määrä ymmärrystä. Ja tuo ymmärrys, myötätunto haluaa tulla ulos...

Jos me opettaisimme toisillemme, että on okei kokea olevansa erityinen. Sinä olet erityinen.

Yksi haastavin asia tässä maailmassa on uskoa itseensä, kun kukaan muu ympärilläsi ei usko sinuun. Mutta sinä pystyt siihen. Jos minäkin pystyin.

"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa"

"When the power of love overcomes the love of power, the world will know peace".

Minä haluan uskoa, että olemassaoloni tässä pallolla ei ole turhaa. Voitko sinä taata minulle että sillä on tarkoitus?

Onko sinun elämälläsi tarkoitus, jos niin mikä se on?

Ainoa hetki on nyt. Ei eilen, ei huomenna. Ei vuoden päästä. Nyt.

Ihminen on luonnostaan laumaeläin

Olen tarkkaillut ja ihmetellyt meidän ihmisten käyttäytymistä ryhmässä. Meillä on synnynnäinen tarve haluta kuulua joukkoon, ja tulla hyväksytyksi täysin omina itsenämme. Mutta kuinka monen meistä kohdalla tämä tarve oikeastaan toteutuu, ainakaan niin hyvin kuin toivoisimme?

Yhteiskunnassamme on kehittynyt tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä, joita lauman jäsenen tulee noudattaa. Eri ikäisten keskuudessa säännöt vaihtelevat, mutta pääpiirteittäin ne ovat suunnilleen samat. Yleensä suurin osa pyrkii olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa. Jos yksilö on liian erilainen, hän helposti joutuu syrjityksi, hylkiöksi. Kuitenkin teini-iässä korostuu tarve olla yksilöllinen ja erottua joukosta. Siispä ihminen pyrkii ympäröimään itsensä muilla erilaisilla yksilöillä.

Jokaisessa ryhmässä kuitenkin on säännöt, ja niin kauan kuin elämme valtaan perustuvassa hierarkisessa yhteyskunnassa, ei kukaan meistä voi olla täysin vapaa. On aina niitä, joita ihaillaan valta-asemansa takia enemmän kuin muita, niitä jotka saavat erityiskohtelua.

Mutta mikä on aseman hinta? Mikä on laumaan kuulumisen hinta?

Kenen elämää sinä oikeasti elät?

Jos joskus pysähdyt kuuntelemaan - kuuletko sydämesi äänen? Toimitko sitä vastaan, vaiko sen puolesta? Itkeekö se, vai laulaako se iloisena?

Yhteys Luontoon

Minun sydämeni särkyi ensimmäisen kerran jo pienenä.

Me asuimme omakotitalossa ja meillä oli iso piha. Meidän takapihalla oli ihana iso metsä. Metsän takana oli golfkenttä, mutta puut kasvoivat tiheään, eikä pihalta nähnyt metsän läpi.

Me lapset rakastimme temmeltää metsässä ja rakentaa majoja. Kerran hautasimme ikkunaa päin lentäneen linnun metsään.

Ei mennyt kuin muutama vuosi, ja metsurit saapuivat. He kaatoivat suurimman osan puista. Tämä kuulemma saa puut kasvamaan paremmin.

Pystyin suoranaisesti aistimaan, kuinka metsä muuttui surullisemmaksi. Tuosta hetkestä lähtien meidän pihalta pystyi näkemään suoraan golfkentälle. Se ei enää koskaan tuntunut samalta.

Ihmiset ovat aina ja tulevat aina keksimään erilaisia tekosyitä, miksi luonnon tuhoaminen on välttämätöntä. Mutta sanoa, että se on hyväksi luonnolle? Ilkeää ja tekopyhää, sanon minä.

Eli tuolloin, mun sydän särkyi. Ja se ei ole koskaan saanut parantua. Päinvastoin, olen joutunut turtumaan kipuun ja rakentamaan suojakuoria sydämeni ympärille. Joudun suojelemaan sitä, sillä tuo puidenhakkuu oli vasta alkua.

Kun vain poistut päiväksi ulos asunnostasi, varmasti voit havaita monia eri tapoja, millä luontoa tuhotaan. Joku polttaa tupakkaa, joku heittää roskia maahan, moni syö eläimiä ajattelematta mitä tekee, kaupassa suurin osa elintarvikkeista on pakattu muoviin.

Ja minä toivon. Ja rukoilen. Että joku päivä ihminen ymmärtäisi, näkisi, kokisi sen yhteyden. Me ja kaatamamme puut, meissä ei ole niin paljon eroa kuin luulemme...meillä on yhteys.

Meillä ihmisillä on kyky kommunikoida luonnon kanssa. Ja se kommunikoi takaisin, jos vain pysähdymme kuuntelemaan. Voit kysyä, ja saat vastauksen. Ennemmin tai myöhemmin. Me voimme jutella puille, heillä erityisesti on mieletön määrä viisautta sisällään. Hyvin moni puu on elänyt täällä pidempään kuin yksikään ihminen. Älä aliarvoi viestejä, mitä luonto antaa sinulle. Luonto on meidän äitimme, Äiti maa. Voisi sanoa, että me elämme hänen kohdussaan. Miksi emme rakastaisi häntä niinkuin hänkin rakastaa meitä? Hän antaa meille lämpöä, aurinkoa, ravintoa, vettä...miksi emme tuhoamisen sijaan keskittyisi siihen mitä voimme rakentaa? Mitä voimme antaa Äiti Maalle takaisin?

Seuravaan kerran kun kävelet ulkona ja kuulet linnun laulavan, kuuntele, mitä se yrittää kertoa sinulle.

"Can you sing with all the voices of a mountain? Can you paint with all the colors of the wind?"

Well, can you? 

Minä haluan oppia.