Jotenkin se vain menee niin

että 

meitä on kahdenlaisia. On heitä,joiden elämä on helppoa ja ihanaa - heitä, jotka ovat syntyneet nauttimaan elämästä kultalusikka suussa.

Sitten on meitä, meitä, jotka olemme syntyneet selviytymään. En muista, että minulta olisi koskaan kysytty, haluanko elää päivästä, pahimmillaan hetkestä, minuutista toiseen, selviytymistä - vuosien ajan. Ei kukaan kysynyt minulta sellaista, en olisi koskaan suostunut. Tässä minä kuitenkin nyt olen, selviytyen. Joudun kamalasti, kohtuuttomasti huolehtimaan, miten seuraava viikko sujuu, onko meillä tarpeeksi rahaa syödä tarpeeksi ruokaa. Miten minä jaksan, yksin huolehtia taas kaikesta, kaupassa käyminenkin on hirveän raskasta. 

Minä hyväksyn itseni

Elämä on helppoa

 Raha virtaa elämääni kuin joki

Tälläistä hoen nykyään itselleni joka päivä.

Mutta kun elämän kuuluisi olla JUHLAA. Yhtä juhlaa, eikö se ole jokaisen meidän syntymäoikeus? Miten voi olla niin, että toisilla on asiat paremmin kuin toisilla? Miksi on niin? 

Absurdia 

Me kovin monet yltäkylläisyydessä elävät länsimaiset olemme niin rikkaita, että me aina unohdamme sen, mitä kaikkea meillä on. Me tipumme siihen ansaan, että koemme puutetta vaikka meillä on kaikkea ja haluamme jatkuvasti lisää asioita. Aivan niinkuin itsekin teen aivan liian usein vaikka sydämessäni tiedän että minulta ei koskaan puutu mitään. 

Nauroin nuorena, kuinka lukuisat länsimaiset matkuvastavat köyhiin maihin koska haluavat oppia irtautumaan egostaan. Köyhissä maissa taas näkee kännykkämainoksia joissa lukee "Get yourself on Iphone. Get on ego" . Suomi on hyvin äärimmäinen esimerkki yksilöityneestä kulttuurista - täällä jokainen on keskittynyt huolehtimaan lähinnä itsestään. Harva tuntee naapureitaan vaikka he elävät vain ohuen seinän takana. Aasiassa ihmisen omilla haluilla ei juurikaan ole niin väliä sillä hän on osa suurempaa kokonaisuutta, ja yhden ihmisen teon vaikuttavat kaikkiin. Se ero näiden maailmojen välillä on kuin yö ja päivä. 

Olen kulkenut niin syvissä vesissä niin usein, koskettanut ihan pohjaa ja sukeltanut siihen hiekkaankin mikä on siellä pohjassa. Olen nähnyt niin niin paljon maailmaa ja elämää ja asioita mitä harva on nähnyt, olen kokenut niin syviä tunteita hyvin usein ja olen koskettanut jotain pyhiä salaisuuksia ja paikkoja tässä universumissa. Olen toteuttanut villeimpiä unelmiani vailla huolta huomisesta ja olen ollut se kaikista huolettomin ja iloisin tyttö päällä maan. 

Ehkä sen takia elämä tässä maailmassa tuntuu minusta niin käsittämättömän haastavalta ja tuskastuttavalta ajoittain? Tunnen oloni huijariksi, tunnen oloni omituiseksi ja sellaiseksi, että yritän esittää jotain muuta kuin mitä en ole, yritän esittää olevani "normaali". Todellisuuskuilu minun ja muiden ihmisten välillä on tässä yhteiskunnassa suurimmaksi osaksi valtava, niin suuri, että sen yli saa kyllä sillan rakennettua mutta ai että, tuo silta on niin ohut ja hapara ja sillä tasapainottelu on äärimmäisen vaikeaa - olen monta kertaa vahingossa tippunut kuiluun. Onneksi olen oppinut esittämään ulospäin sellaista, että muut eivät välttämättä huomaa että olen tippunut. Tällä hetkellä harjoittelen portaiden rakentamista ylös kuilusta... 

Ja koko ajan, joka päivä, joka hetki, kyseenalaistan valintani. Kyseenalaiastan valintani esittää normaalia ja päätökseni yrittää sopeutua joukkoon. Kaikesta huolimatta sydämeni sanoo, että se ei ole oikein. Se ei ole minua varten. Tämä polku ei vain kertakaikkiaan ole minulle. Ja kuitenkaan rukoiluistani huolimatta minua ei ole sysätty tekemään nyt muuta kuin yrittää selviytyä tässä ihme teatterissa jossa yritän esittää että olen normaali, olen kuin muut ja ymmärrän heitä ja tätä maailmaa. Ei siis ihme että tunnen oloni huijariksi. 

Sitä on mahdoton kuvailla sellaiselle ihmiselle, joka on elänyt koko elämänsä eläen oppikirjan mukaan. Tai sellaiselle, joka on elänyt koko elämänsä yhdessä paikassa peläten ja vastustaen muutoksia. Minulle nimittäin muutos on helppoa, muutos on luontaista. Minua pelottaa paikallaan pysyminen enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Se on ahdistavaa, pelkkä ajatuskin saa kurkkuni kuristumaan ja tuntuu että tukehdun. Happi loppuu.

Olen ollut tilanteissa joissa on varsinainen ihme että olen selvinnyt hengissä. Olen löytänyt itseni eräästä maailman köyhimmästä maasta ilman yhtään rahaa kadulta ja he, joilla on kaikista vähiten ovat silloin ojentaneet pelastavat kätensä ja antanut minulle omastaan. Minulle, rikkaalle hemmotellulle länsimaiselle. Minä olen kokenut miten elämä kantaa ja asiat järjestyvät järjettömän suurella kauneudella kuin tanssi juuri oikeassa minuuttiaikataulussa. Muistan ikuisesti sen hetken, kun juoksin hirveällä kiireellä keskellä ruuhkaista Kolkatan juna-asemaa pitkän matkan junaan ja koitin paniikissa löytää oikeaa raidetta rinkka selässä heiluen. Lukuista iloiset, tuntemattomat paikalliset huusivat perääni iloisesti "Dont worry!" ja kuin ihmeen kaupalla ehdin kuin ehdinkin oikeaan junaan, joka lähti jostain syystä myöhässä, muuten en olisi ehtinyt.

Minulla ei ole korkeakoulututkintoa eikä työkokemusta jolla kerskailla mutta jos minulla olisi ne, eikä näitä kokemuksia mitä olisin elänyt, olisin kuin tyhjä kuori ja tuntisin oloni tyhjäksi. 

Olen ollut nyt 8 vuotta Suomessa - siitä on 8 pitkää, aivan liian pitkää vuotta kun olen viimeksi ollut Aasiassa. 8 vuotta siitä, kun olen kokenut sitä taikaa jota niin kovin sydämeni kaipaa ja janoaa.  Koitan hokea itselleni, että tällä on joku syy, miksi olen täällä Suomessa ja en pääse tanssimaan sieluni polkua, en pääse laulamaan maailman monia kieliä joita sydämeni tunnistaa ja ymmärtää vaikka aivoni eivät sanoja kykene tunnistamaan. Mutta tämä 8 vuoden matkakin on ollut ihmeitä täynnä, täynnä niin paljon taikaa, Ying ja Yang. Olen kohdannut itseäni ja purkanut ajatusrakennelmiani, rakentanut niitä uudestaan väärin ja purkanut taas vähän enemmän. Se on kuin palapeliä mutta purkamista, ilman uusia paloja. Tai kenties uudellenjärjestämistä? Who knows.

Sen tiedän, että en tiedä paljoa mitään ja kun luulen tietäväni paljon saan iskun vasten kasvojani siitä että olin ylpistynyt liikaa ja hetken päästä kumarran nöyränä elämää. Antaa tulla vaan, olen valmis uusiin haasteisiin - en ole syntynyt tänne vain kuolemaan, En ole syntynyt tänne vain selviytymään niinkuin esi-isämme tekivät, en suostu siihen! 

Teorioita elämästä taitaa olla yhtä paljon kuin maapalolla tallustelee ihmisiä - meidän tulee vain valita omamme. Mikä kullakin hetkellä resonoi. Ehkä huomenna tuo ajatus ei palvelekaan enää parastani, heips sinne heitän romukoppaan ja valitsen tuosta uuden. 

Miten voi olla näin vaikeaa välillä olla ihminen. 

Meditation is my medication  and earth without "art" is just an "eh".

Mitä sinä mietit ensimmäiseksi kun tapaat uuden ihmisen? Kuinka usein arkisessa elämässämme ehdimme oikeasti kohtaamaan toisen, kuinka usein näemme ja edes pyrimme näkemään toisen sieluun? 

Eräs näkijä hetki sitten sanoi minulle että minä olen yhtä vanha kuin koko maailma. Olen kuulemma ollut täällä alkuräjähdyksestä lähtien, Kuka tietää ja onko sillä lopulta edes mitään väliä? Niin kovasti moni täällä janoaa merkityksen tunnetta elämälleen mutta harvempi unohtaa, että olemme loppujen lopuksi vain kukin yksi pienen pieni pisara tässä valtavassa meressä. Joko kaikella tekemällämme on täällä valtava merkitys tai sitten sillä ei ole paskaakaan väliä. Voimme vain arvuutella ja valita sen teorian, joka kullakin hetkellä palvelee sen hetkistä olotilaamme kaikista eniten. 

Ainakin meillä on aina vapaus valita ajatuksemme. Vaikka kehollemme tehtäisi mitä, olemme vapaita päättämään mitä ajatuksia ympäriltämme "ostamme".

Millaisena sinä hahmotat maailman, entä itsesi suhteessa maailmaan?