Sää

Tällä hetkellä on tyyntä.

On ihanaa vain olla. Löysin kaiken kaaoksen jälkeen taas rauhan, tänään.

Salaisuuksien kirja.

Minun ei tarvitse kuin avata kirja, ja se antaa vastauksen samantien.

Tämä on elämän puhtaampi todellisuus. "Minä" on sopeutuvainen joka hetki. Kun päästän irti niistä ideoista, muiden mielikuvista, eli valheista, siitä mitä olen, olen askeleen lähempänä todellista minää, eli vapautta. Siksi minä rakastan matkustamista. Voin tehdä sitä, mitä osaan parhaiten, sopeutua .

Kun matkustat yksin, olet täysin vapaa. 

Muut määrittävät meitä enemmän kuin ymmärrämmekään. Nuo rakkaimmat läheisemme, ovat tietyllä tapaa vanginneet meidät. Ihan niinkuin meidän näkemyksemme heistä ovat vanginneet heidät.

Onneksi on parantavia ihmissuhteita. Onneksi mikä tahansa ihmissuhde voi kääntyä parantavaksi.

Huh. Tällä hetkellä on hyvä.

Haluan eteenpäin elämässäni (mutta tukeeko yhteiskunta minua siinä?)

Okei. Kerronpa teille nyt tämänhetkisen masentavan tilanteeni kokonaisuudessaan:

Olen suorittanut lukion huonoilla arvosanoilla noin kymmenen vuotta sitten. Olen sen jälkeen työskennellyt kaupassa ja matkustellut. Kaupasta kokemusta ehti kertyä muutaman vuoden. Halusin kuitenkin tehdä jotain muuta elämässäni, joten hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Pääsin kouluun, mutta koska olen melko altis stressille, pääni ei kestänyt opiskelua ja työssäkäymistä ja sain jonkinlaisen burn outin. Sairasloman jälkeen kokeilin jatkaa opiskeluja, mutta nopeasti tajusin, että lähihoitajan ala ei vain ole minua varten.

Pian sen jälkeen lapseni syntyi, ja jäin kotihoidontuelle. Nyt olen ollut siis poissa työ-ja opiskeluelämästä pari vuotta kokonaan, ja haluaisin mennä eteenpäin elämässäni. Haluan tienata itse rahaa, sen verran että ei tarvitsisi murehtia jokaisesta sentistä. Nyt minulla on ollut aikaa rauhassa miettiä, mitä haluan tehdä. Haluan opiskelemaan yhteisöpedagogiksi.

No, opinnot suoritetaan ammattikorkeakoulussa. Ne kestävät keskimäärin 4 vuotta. Mutta, tilanteeni on sellainen, että minulla taitaa olla hyvin huonot mahdollisuudet tuohon kouluun päästä. Hain aikoinaan opiskelemaan sosionomiksi, ja minua ei kutsuttu edes valintakokeisiin lukioarvosanojeni perusteella. Muutenkin, opiskeluelämä jännittää minua kamalasti, sillä minulla on koulukiusaamistaustaa mikä teki aikaisemminkin opiskelut lähihoitajakoulussa vaikeiksi.

Mutta tilanteeseeni on oiva ratkaisu: voin suorittaa avoimessa korkeakoulussa väyläopintoja 60op. Opinnot tapahtuvat verkossa. Näiden suorittamisen jälkeen uskoisin minulla olevan hyvin hyvät mahdollisuudet päästä ammatikorkeaan sisään, ja silloin varsinaiset opinnot kestäisivät enää noin 2-3 vuotta. 

Mutta. Tilanteeni ei ole niin yksinkertainen. Jotta pääsen aloittamaan opinnot, minun täytyy laittaa 1,5 vuotias lapseni päiväkotiin. Silloin kotihoidontukeni lakkaa. No, mitäs vaihtoehtoja minulla sitten on? Näihin avoimen korkeakoulun opintoihin ei myönnetä opintotukea. Joten, pyysin TE-toimistolta lupaa suorittaa opintoja työttömyystuella. Sain kuitenkin kieltävän vastauksen. Perusteluina oli, että tukea annetaan opintoihin, joita suoritetaan vähintään 5op/per kuukausi opintoihin, jotka valmistavat tutkintoon. Ei näköjään vaikuttanut heidän päätökseensä se, että olen täysin valmistautunut suorittamaan opintoja vähintään tuohon tahtiin. Ja että nämä opinnot suorittavat osan ammatikorkeakoulun tutkinnosta. 

Tarkastellaanpa vaihtoehtoja. Nytkin nostan toimeentulotukea, mutta se on viimesijainen tuki, ja kuulemma Kela voi leikata minulta toimeentulotukeani, jos minulla ei ole muuta pääsijaista tukea. Olen aika järkyttynyt: Kela leikkaisi tukea yksinhuoltajaäidiltä siksi, että tämä haluaa opiskella mutta kukaan ei myönnä siihen tukea? Suomeksi sanottuna: minua rangaistaisiin siitä, että haluan opiskella. 

Eli: minulla ei ole mahdollisuutta työttömyysetuuteen. Yksi vaihtoehto olisi tietysti, että esitän TE-toimistolle etsiväni töitä kun oikeasti keskityn opiskeluihini. Eli valehtelen. Mitä en mielelläni tee. TE- toimisto ilmaisi jo kantansa  puhelimessa: jos haluan heiltä tukea, minun tulisi tehdä töitä ja opiskella siinä sivussa. Missä välissä hoidan lastani? Ja millä koulutuksella haen töitä? He haluaisivat siis pakottaa minut hakemaan töitä ilman koulutusta. Millä todennäköisyydellä saisin töitä? Vai ajavatko he minut takaisin kauppaan, missä en siis halua enää tuhlata aikaani naurettavalla palkalla, jolloin käteen jäisi vähemmän rahaa kuin nyt? 

Kotihoidontukea en saa, koska lapseni aloittaa päivähoidon.

Opintotukea en saa.

Ei ole paljon vaihtoehtoja...

Voit vain arvata, kuinka paljon tämä toivoton tilanne masentaa minua. En vain voi käsittää, että minua (ja lastani!!!) oikeasti haluttaisiin rangaista siitä, että haluan mennä eteenpäin elämässäni. Haluan valmistua hyväpalkkaiseen mielekkääseen työhön. Olen löytänyt keinot päästä tavoitteeseeni tavalla, mikä minulle sopii. Miksi yhteiskunta ei halua tukea tavoitettani???

Toivon todella, että tilanteeni ratkeaa pian edukseni. On hyvin masentavaa elää tässä epätietoisuudessa, että jos toteutan suunnitelmani, on se riski, että muutaman kuukauden päästä jäämme ilman rahaa. Toimeentulotuella eläminen ei todellakaan ole mitään herkkua, ja jos sitä leikataan entisestään, elämä hankaloituu huomattavasti. Nytkin tekee tiukkaa, kun lapsi tarvitsee joka kuukausi uusia vaatteita, tarvikkeita ym....entä sitten yllättävät tilanteet, kun jotain kotona menee esim rikki? 

Voiko tämä systeemi oikeasti toimia näin?

Mielestäni meillä on täällä käytössä enemmän kastijärjestelmää muistuttava luokkajako kuin päällepäin näkyy. Köyhät halutaan pitää köyhinä huonossa asemassaan. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Jos haluan turvata toimeentuloni, onko ainoa vaihehtoni evätä lapseltani toistaiseksi päiväkotipaikka, olla menemättä eteenpäin urallani ja vain jäädä kotihoidontuelle kunnes lapsi on kolme? Entäs toinen tarjottu vaihtoehto, ei kouluttautua, ei opiskella, jatkaa huonopalkkaisessa epämiellyttävässä työssä kunnes lapsi on tarpeeksi vanha muuttamaan pois kotoa ja voin ehkä toteuttaa suunnitelmani noin parinkymmennen vuoden päästä? Tai, tehdä kuten TE- toimisto ehdotti: tehdä huonopalkkaista kaupan alan työtä, (jos olisi edes mahdollista tehdä sitä vain päivisin) ,työpäivän jälkeen tulla kotiin ja opiskella, jolloin lapsen pitäisi olla päiväkodissa noin 12 tuntia päivässä? Onko se edes mahdollista? Mitkä traumat siitä jäisi lapselle? "Äiti ei ollut ikinä läsnä". Minun vanhempani olivat melko urakeskeisiä enkä missään nimessä halua samaa lapselleni mitä jouduin kokemaan, paljon yksinoloa ja odottelua päivisin kotona milloin vanhemmat tulisivat töistä kotiin.  Plus, olen muutenkin herkkä stressille, tälläkin hetkellä käyn Kelan kuntouttavassa psykoterapiassa enkä usko kestäväni työtä SEKä opiskelua SEKÄ lapse hoitoa.

Olen siis yksinhuoltaja ja mieheni asuu toisessa osoitteessa. Hänkään ei voi päätoimisesti huolehtia lapsesta...ja minä HALUAN olla lapselleni läsnä. Vähintään ne illat päiväkodin jälkeen. 

Hmm. Järjetöntä, eikö?

Toivotaan, että tilanne ratkeaa parhain päin. Ei auta muuta kuin toivoa!

Whattodo

Hei.

Mitä on vielä jäljellä?

Tunnen kaikki tunteet niin syvinä. En tiedä olenko masentunut....mutta pienetkin pettymykset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä

En oikein tiedä miten pukea sanoiksi mitä juuri ajattelin.

Minun on niin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tai on vaikea luottaa ihmisiin....

Kerran Intiassa eräs mies tuli meidän luokse ja sanoi, että hän haluaa lukea meitä meidän silmistä. Että hän näkee ihmisiä hetken katsomalla syvälle silmiin, näkee heidän sisäänsä. Hän katsoi minua, ja näytti surulliselta. Hän näki pelkoa...

Tuo sama pelko taitaa olla minun sisälläni edelleen kun tutustun ihmisiin. Vaikka kuinka koitan peittää sitä. Hyvin kauan naamioiduin tyhmän ja hauskan roolin taakse, koska en kokenut mitään muuta vaihtoehtoa. Se kuitenkin kostautui ja sattui. En koe että minua on paljon elämäni aikana arvostettu omana itsenäni oikeasti. Ei samalla tavalla kuin muita. Mietin, mitä teen väärin?

Haluaisin niin paljon enemmän ihmisiä elämääni. Mutta en halua enää että minua satutetaan. Enkä halua tuntea oloani epämukavaksi ja miettiä koko ajan, mitä jos teen jotain väärin taas kerran ja minusta ei pidetä ja menetän mahdollisuuteni.

Nuo arvottomuuden tunteet kompensoituvat ylimielisyytenä.

En pysty olemaan oma itseni täysin, koska minua on satutettu niin monta kertaa. Niin suljen itseni väkisin ulkopuolelle. En rentoudu täysin koska pelkään tulevani hylätyksi. Mutta samalla toteutan sitä itse...

Olen vankilassa omassa kehossani.

Haluan vapaaksi.....

Haluan nauttia elämästä. Haluan uskoa, että ansaitsen nauttia. Että minulla on siihen oikeus...

Haluan auttaa muita. Minusta tuntuu usein, että kaiken tämän kärsimyksen takia minulla on valtava määrä empatiaa sisälläni. Se odottaa ulospääsyä, mutta ei vain löydä tietä. En tee mitä minun pitäisi, en kykene tekemään niin paljon kun minulla olisi potentiaalia. Ja koen siitä valtavaa syyllisyyttä joka päivä ja se musertaa minut.