Mikä on todellinen maailman tila?

Kuinka moni kyseenalaistaa, missä maailmassa oikeasti elämme. Tämä maailma ei ole ihmisiä varten!

Sen näkee jo, kun katsoo Ylen aamu-uutisia. Ovatko nuo todellisia ihmisiä? Puhutaan trendeistä, muodista, politiikasta, blaablaablaa...Missä ovat elämän todelliset asiat? Uutisissa uutisoidaan jatkuvasti asioista, mikä maailmassamme on vikana. Niitä katsovat miljoonat suomalaiset. Mutta kukaan ei tee mitään. Miksi? (Korjaan: suurin osa ei tee mitään)

Eikö jo sen tajuaminen ole aika järkyttävää. Että meille näytetään päivittäin vikoja maailmasta. Miten huono-osaiset läheisemme kärsivät. Ja mitä me teemme? Juoruamme. Voivottelemme. Voivoivoi. Tämä on maailmassa standardi. Että keskiverto kansalainen katsoo uutiset, ja voivottelee niistä tuttujensa kanssa. Mutta ei tee mitään.

Sitten kun sisäistämme tämän, täytyy meidän seuraavaksi kysyä: "Mitä voimme tehdä?" Tämä onkin hieman kinkkisempi pulma. Jotain täytyy tehdä. Mutta koska yhteiskuntamme on rakennettu niin, että täällä pätevät tietyt säännöt ja sellaisissa asemissa olevat ihmiset jotka voivat muiden asioista päättää, ovat niin vieraantuneet luonnosta ja ihmisyydestä, että seuraavat ennen kaikkea asetettuja sääntöjä kuin ihmisyyttä ja perustavat tähän kaikki päätöksensä, on kysymykseen vastaaminen hankalaa.

Meidän tulee voida iloita, löytää elämästämme se aito ilo ja nautinto sisältämme, löytää sisäinen äänemme ja unelmamme ja kulkea niitä kohti. Meidän tulee oppia kysymään "Mitä voin antaa maailmalle" sen sijaan, että kysymme, mitä maaima voi meille antaa.

Haluan oppia tavan luovia niin, että pystyn rakastamaan elämääni elämää tässä sairaassa yhteiskunnassamme. Hyvin helposti minulle vain käy niin, että mitä enemmän ja enemmän tiedostavaksi tulen, hukun suureen valtavaan maailmantuskaan joka lamauttaa minut. Mutta olen myös tietoinen vetovoiman laista ( ks. Netflixistä leffa The Secret) ja ymmärrän, että tärkeää on säilyttää elämänilo.

On hankalaa tiedostaa mikä maailmassa on väärin hukumatta tuskaan, samalla koittaen löytää iloa ja ihania asioita ympäriltä ja tietoisesti liikkua kohti muutosta. Meidän nykyinen yleisesti hyväksytty elämäntyylimme, jossa suljemme silmämme kärsiviltä ihmisiltä ja eläimiltä täysin ja hukutamme itsemme kaikkeen mahdolliseen harhautukseen, kuten muotiin, ruokaan, päihteisiin, rahan tavoitteluun, you name it.... joka antaa meille hetkellistä nautintoa, muiden kustannuksella, ei vain yksinkertaisesti ole kestävää eikä se takaa kenellekään onnellista elämää. Miksi siis palvomme tuollaista pinnallista elämäntyyliä, sitä eläviä ihmisiä ja annamme heidän päättää asioistamme? Miksi pienet lapset sanovat, että haluavat tulla heidän kaltaisiksiin isona?

Joku tässä mättää. Ja pahasti.

Olen miettinyt, olen yrittänyt elää täällä yhteiskunnassa, tehdä muutosta, olen yrittänyt sopeutua...mutta olen huomannut, että sopetutumalla tukahdutan vain itseäni. Elän valheessa. Ja se, että ajattelen "eri tavalla" kuin tiedostamattomat ihmiset, vain tuottaa minulle suurta tuskaa. Koska ihminen on laumaeläin, ja meillä on synnynnäinen tarve sopeutua porukkaan. Mutta en halua väkisin sopeutua, jos se tarkoittaa sitä että joudun uhraamaan itseni.

Niimpä olen tullut siihen tulokseen, ainakin toistaiseksi, että keskityn ylpeänä elämään omannäköistäni elämää. Meillä kaikilla tulisi olla siihen oikeus. Tämä valitettavasti luultavasti tarkoittaa, että minun täytyy jättää tämä kyseinen yhteiskunta tulevaisuudessa taakseni, sillä olen huomannut, että en kykene vaikuttamaan asioihin toivomallani tavalla. Ehkä tämä ei vain ole minua varten. Minua on kohdeltu täällä hyvin epäkunnioittavasti, niinkuin kohdellaan miljoonia muita kärisiviä. Minut on melkein saatu uskomaan, että minulla ei ole syytä elää. Siispä olen todennut, että on parempi astua sivuun jossakin vaiheessa, ja odottaa, että muutos tapahtuu. Kirjoitella tekstejäni ja toivoa, että ne herättäisivät juuri sinut. 

Jos sinulla on parempia ideoita muuttaa tätä maailmaa paremmaksi, kuulisin niistä enemmän kuin mielelläni. <3

Tunteet (ja kuinka ne ovat meidän elämämme Luoja)

Viime yönä pyörin sängyssä monta tuntia hereillä. Muistelin menneisyyttäni. Ehdottomasti elämäni paras aika vyöryi mieleeni: se kun olin nuori ja täysin Vapaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tutustuin sellaisiin ihmisiin, sellaiseen porukkaan jossa tunsin oloni täysin hyväksytyksi juuri tälläisenä hassuna omana itsenäni kuin olen. Oloni oli niin turvallinen, niin vapaa. Minulla ei ollut silloin vastuuta juuri mistään, ei mitään oikeita huolia tai murheita. Oli kesä, kaikki oli ihanaa ja jännittävää. Olin huoleton ja hyvin hyvin onnellinen. Elämässäni oli pitkästä aikaa myös romansseja...se oli melkein kuin taikaa.

Mutta tuo aika loppui hyvin nopeasti. Sitten elämä muuttui, tapasin nykyisen mieheni. Ethän käsitä väärin, rakastan nykyistä elämääni, ja miestäni. Tulevaisuus näyttää hyvin valoisalta ja odotan sitä innolla kuin pikkulapsi. Mutta silti jokin tuossa ajanjaksossa oli sellaista, mitä kaipaan. Jotain mitä en ole kokenut sen jälkeen.

Kaiken tuon ihanan ajan muisteleminen nostatti pintaan tunteita. Kyyneleet valuivat vuolaina. Ehkä kaipasin vapautta. Sitä että en ollut vastuussa kenestäkään, en kunnolla edes itsestäni. Kaipasin sitä yhteenkuluuvuuden tunnetta, sitä että olin täysin hyväksytty juuri tälläisenä. 

Tajusin siinä tunnemyrskyn keskellä jotain. Tuo tunne oli varastoitunut sisälläni ties kuin pitkään, ja nyt vasta päästin sen kunnolla ulos. Uskalsin tuntea. Nyt kun oli yö ja makasin sängyssä, tekemättä mitään. En yrittänyt tukahduttaa tunnetta millään, en selannut älypuhelinta, avannut tv:tä, jutellut kaverille. Annoin tunteiden vain tulla ulos. Se oli äärettömän helpottavaa ja vapauttavaa. Mitä olin pelännyt? Miksi pelkäämme tuntea?

Nyt tiedän, mitä kohti liikkua. Tajusin, että tuon osan elämästäni ei tarvitse olla ohi. Voin kokea samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vapautta. Elämäni onkin menossa sitä kohti. Tapahtumat ovat järjestyneet niin, että pian minulla luultavasti on ihania ihmisiä ympärillä, ryhmä missä on turvallista olla oma itsensä. Tärkeää kuitenkin on, että koin noita tunteita ja hyväksyin niitä. Jotta tiedän, mitä tavoitella. Mitä kohti ajaa. Se sai minut tajuamaan, että meidän tunteemme luovat elämämme.

Tunteet ovat kuin kivi, jotka sallimalla, tuntemalla ne, sysäävät tuon kiven vierimään. Ne ohjaavat elämäämme sellaisiksi kuin se milläkin hetkellä on. Yhteiskuntamme ei ole terveellinen. Meitä opetetaan jatkuvasti tukahduttamaan tunteitamme niin paljon, että ne väkisin pursuavat ulos kehostamme, jotta meidän olisi pakko kohdata ne. Sitten menemme lääkärille ja he keksivät lisää keinoja tukahduttaa noita hälymerkkejä.

Rakkaat kanssakulkijat, nyt on tullut aika alkaa tuntea. Salli itsellesi lupa tuntea kaikkia maailman tunteita. Ei luokitella niitä turhaan negatiivisiksi tai positiivisiksi. Ne ovat kaikki yhtä tärkeitä, aivan yhtä ihania. Voit ajatella tunteitasi kuin ne olisivat lapsiasi. Opettele rakastamaan heistä jokaista. He ovat kaikki aivan yhtä arvokkaita. Heillä kaikilla on sinulle tärkeä viesti. Anna heidän juosta ulkona jos he niin pyytävät. Älä lukitse heitä yksin pimeään huoneeseen. Muuten heillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää löytää tie ulos.

Aikaisemmin kirjoitin rakkauden vallankumouksesta. Minusta tuntuu, että nyt on alkamassa tunteiden vallankumous. Sieluni myhäilee tyytyväisenä lootusasennossa tätä kirjoittaessani. Uskon, että voimme saavuttaa harmonian vain sallimalla jokaisen lapsemme olemassaolon. Sitä on kai olla ihminen.

Itserakkaus

Tajusin juuri, että minulta puuttuu jotain.

En rakasta itseäni.

Mutta haluan oppia.

En halua oppia rakastamaan itseäni egolla, pinnallisesti. Haluan oppia oikeasti. Sisimmässäni. Terveellä tavalla.

Haluan oppia rakastamaan itseäni kunnolla. Niin, että jos joku ei pidä minusta, se ei satu. Koska tiedän, että olen arvokas juuri tälläisenä. Haluan oppia rakastamaan itseäni niin, että jos joku on eri mieltä kanssani, en loukkaannu. Haluan oppia rakastamaan itseäni niin, että vaikka kokonainen ryhmä olisi minua vastaan, en välittäisi.

En halua enää yrittää etsiä rakkautta ulkopuolelta. Syy ei ole maailmassa. Se on minussa itsessäni.
En osaa ottaa vastaan rakkautta ulkopuolelta, koska en itse rakasta itseäni.

(Kirjoitin tämän pari päivää sitten ja jätin tähän. Nyt huomaan, että paraneminen on jo alkanut. Olen löytänyt aitoa rakkautta itseäni kohtaan. Kiinnitän huomiota tapaan, millä puhun itselleni. Koitan puhua itselleni, kuin olisin itseni paras ystävä)

Rakkauden Revoluutio

Nyt. Rakkauden revoluutio. Haastan teidät kaikki kierrättämään rakkautta. On paljon ihmisiä jotka kärsivät tänään. Kin. Miksi emme ala sanomaan enemmän ihania asioita toisillemme? Toisistamme? Meidän ihan liian kova maailma kaipaa juuri sinun rakkauttasi, jo tänään. Aloita ajatuksista, jatka sanoihin , sitten tekoihin.

Nykyään instagram on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia ihmisten elämästä. Ihanaa, jos menee hyvin, mutta entä asioiden toinen puoli? Kukaan ei juuri koskaan kirjoita tai julkisesti tuo esille niitä huonoja asioita. Sitten liian moni pohtii itsekseen, onko mussa jotain vikaa kun kärsin, teenkö jotain väärin. Vaikka väitän, että meidät on opetettu tukahduttamaan vaikeat tunteet. Vaikka kaikki olemme ihmisiä, kaikki koemme samoja tunteita. Kaikki meistä tietävät, miltä ilo, suru, kateus ja viha tuntuu. Miksi haluamme tukahduttaa itsemme ja toisemme? Voisiko olla, että kun omaa kärsimystä on vaikea kohdata niin sitten on myös vaikeaa auttaa muita.

Varotaan meidän sanoja. Koska sun pahat sanat jostakin voi oikeasti olla tosi kova paikka sille toiselle. Älä jooko käytä sanoja tuhoavasti.

Voitaisiko me luoda meidän maailmasta parempi paikka elää myös niille (meille) "heikommille" , (väitän että tosiasiassa vahvimmille) ja herkemmille yksilöille? On jo niin viime vuosisataa, että vaikeista asioista ei voi puhua. Mä en ainakaan enää jaksa olla hiljaa ja esittää, että kaikki on hyvin jos ei ole. Se että avautuu jos on asiat huonosti ei tee kenestäkään negatiivista ihmistä tai vaikeaa lasta. Mun seurassa on myös lupa äksyillä. 😄 En pelästy.

Mieti mikä sinua auttaisi, jos sinulla on paha olo? Entä silloin kun tuska on sietämätön?

Minä olen jo pitkään unelmoinut sellaisesta, että ihmiset rakastavasti kerääntyisivät yhteen piiriin ja auttaisivat kärsivää. Kuuntelisivat, koskettaisivat, myötätuntoisesti, kiireettömästi. Ehkä laulaisivat, soittaisivat, halaisivat. Tai olisivat vain hiljaa.

Kaikki meistä haluavat tuntea olonsa turvalliseksi. Voisiko tämä kenties toimia paremmin kun laitoksiin sysääminen ja sairaaksi leimaaminen? Miten itse haluaisit itseäsi kohdeltavan?