Tässä taas on matkallani menty askelia taaksepäin. Ainakin olen tarkastellut mennyttä, ja vähän vetänyt menneen kaltaisia kuvioita, ihmisiä puoleeni.
Onneksi mulla on turvaverkko. Elämääni on siunaantunut rakastavia ystäviä, jotka aidosti haluavat minulle vain parasta. Sellaisia, jotka eivät ole kateellisia toisten onnellisuudesta. Sellaisia, jotka haluavat nähdä ystävät voimaantuneena ja onnellisina. Ja heitä tulee koko ajan elämääni lisää. Heidän avulla opettelen vetämään rajoja. Sanoittamaan tunteitani, tarpeitani. Jotta en tyydy enää vähempään kuin mitä ansaitsen. Koskaan enää. Ja minä ansaitsen vain parasta. Nyt ja aina.
Sisimmässäni, jossakin tuolla hyvin syvällä, on sellainen iso, musta möykky. Sen nimi on Itseviha. Iv. Iv syöttää ajoittain päähäni ajatuksia. Ne ei ole kivoja ajatuksia. Mutta aina edelleen vahingossa reagoin niihin, ja meinaan joutua ongelmiin. Kulkien kohti asioita, mistä haluan jo luopua.
On tullut aika antaa kaiken tuon ison möykyn hiljalleen purkautua, rihma kerrallaan. Se saa luvan tulla näkyväksi, nousta pintaan. Jotta voin vihdoin päästää sen vapaaksi, antaa sen mennä. Ajatelkaa, sitten voin täyttää Iv:n kokoisen aukon jollakin uudella! Ja saan itse valita, milla haluan sen täyttää. Itserakkaudella? Iv--->Ir.
No more red flags! Yksikin on liikaa.
Itsensärakastamisen prosessi on paljon pidempi ja työläämpi kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Mutta toisaalta, en osaa vielä kuvitella, miten ihanaa lopputulos tulee olemaan sitten kun olen oppinut rakastamaan itseäni enemmän.
