Koko kehoni on väsynyt. Jokaista lihasta särkee. Päässä tuntuu jäätävä paine joka vetää kroppaa alaspäin ja haluaa painaa sen nukkumaan. Pahimmillaan tuo tuntemus on päällä 9 tuntia päivässä, 7 päivää viikossa ja hellittää vain hetkittäin, joskus ehkä iltaisin. Pusken läpi päivien, läpi tuntien, läpi minuuttien. Pakko jaksaa, pakko pysyä hereillä. Pakko hoitaa asiat, ei kukaan muu niitä puolestani hoida. Jos olen laiska ja jätän jotain tekemättä, odottaa seuraavana päivänä tuplamäärä tekemistä.
Päässäni jatkuva syyllisyys, siitä kun en kykene enempään. Miksi taas olin liian väsynyt, miksi taas sorruin huutamaan. Miksi sisälläni asuu hirviö, hirviö joka huutaa. Olisiko se siellä jos saisin levättyä enemmän? Olisiko se siellä jos kokisin rakkautta ja arvostusta, välittämistä muilta aikuisilta enemmän? Arvostelijoiden äänet, kuinka epäonnistunut ja huono ihminen olen. Odotan hyväksyntää sukulaisiltani jota tuskin tulen koskaan samaan. Hiljaisesti käperryn itseeni ja yritän ammentaa tuota kauan odotettua, kaukaa etsittyä rakkautta itsestäni. "Sinä riität tuollaisena", kuiskaan ja halaan itseäni, vaikka sisimmässäni en tuohon täysin vielä uskokkaan. Sillä tiedän etten riitä, ei kukaan riitä yksin. Vaikka kuinka yritän, en vain osaa olla lapselleni sekä mummo, isä että äiti. Ja tiedän senkin, että tämä tilanne on maailman epäluonnollisin, asua ja kasvattaa lasta täysin yksin ilman sukulaisten apua. Joudun pärjäämään täysin yksin, vaikka yläkerrassa ja seinän takana asuu kymmenittäin ihmisiä - kaikki omissa kopeissaan. Kuinkakohan moni on samankaltaisessa tilanteessa kanssani, yhtä epäonnisena ja yksin? Tämä on kaukana ihmisyydestä - tarvitsen heimon tukea. Jos saisin tarjouksen, muuttaisin samantien jonnekin lämpimään heimon keskelle asumaan kauas sivistyksestä. Jonnekin, jossa ei tarvitsisi rämpiä yksin selviytyäkseen vain perusasioista ja pitääkseen lastaan hengissä, jonnekin, jossa ei tarvitsisi murehtia aikatauluja tai ajan kulua.
Tältä varmaan tuntuu juosta juoksuhiekassa kun aika valuu hukkaan. Vanhenen, vuodet vierivät, mutta elämä ei helpota, uupumus ei hellitä. Maailman vaatimukset vain kovenevat, mutta ympäriltä saatava apu ei riitä. Itse pyöritän koko pakkaa käsissäni haparoiden kuin vasta aloitteleva kapellimestari. Ruoskin itseäni siitä, kun en osaa luoda ja ammentaa loputtomasti rakkautta ja iloa itsestäni ulospäin. Pitäisi osata rakastaa NIIN PALJON, vaikka en rakkautta ulkopuolelta tarpeeksi saakaan. Kupista on vain vähän vaikea ammentaa, jos se on jo kauaa sitten ollut tyhjä....
Sisimpääni nakertaa edelleen katkeruus. Katkeruus siitä, että olen niin kovin yksin. Katkeruus siitä, että tässä laman keskellä alati kallistuvassa maailmassa vähäiset köyhän almuni eivät kasva kuin naurettavan pienen summan hintojen nousuun verrattuna. Katkeruus siitä, että voimani eivät riitä työssäkäymiseen pienen lapsen äitinä olon lisäksi. Äitinä olo kun ei ole kuulemma työtä. Vaikka teen 24/7 töitä hirmuisesti sen eteen, että jaksan. Mutta kun se ei riitä. Jatkuva pelko ja huoli siitä, mitä teen sitten kun rahat loppuvat kesken. Mitä sitten kun opintolaina on käytetty loppuun ennen aikojaan? Mitä jos tietokoneeni hajoaa, millä minä sitten opiskelen? Mitä jos menetän luottotietoni kun alati kasvava laskukasa vain kasvaa kasvamistaan, menot eivät vähenene vaan päinvastoin lisääntyvät ja läsnä on jatkuva huoli lisäksi siitä, miten rahani riittävät tarpeeksi ravitsevaan ja terveelliseen ruokaan tai talvivaatteisiin?
Sisälläni ristiriita - tieto, tunne, toivo, kenties muisto (?) siitä, ettei elämän kuuluisi olla tälläistä. Ei kenenkään pitäisi joutua selvitä yksin tälläisen traumataakan kanssa tälläisessä tilanteessa näin yksin kuin minä. Ihmettelen välillä, miten selkäni on näin ehjä vaikka olen joutunut kantamaan näin hirmuisen suurta taakkaa kaikki nämä 30 vuotta. Harvoin minulla on edes selkäkipuja.
Tiedän, että kaltaisessani tilanteessa on kohtuutonta vaatia minua vielä tekemään töitä, jotta ansaitsisimme elää mielekästä elämää. Tällä hetkellä se vain on tilanne. Elämme maailmassa, jossa byrokratia toimii mielivaltaisilla säännöillä joista on ihmisyys kaukana. Elämme maailmassa, jossa sosiaalinen media antaa ihmisten synkimmille hirviöille alustan temmeltää vapaana ja sortaa sorrettuja. Alustan, jossa kylmästi voidaan iskeä puukko heikkoihin ja apua tarvitseviin ja jättää heidät vuotamaan kuiviin - keräten vielä joukon muita hirviöitä ympärille nauramaan ja ottamaan kuvia kuolevista.
Tässä maailmassa ei ole taiteilijoille sijaa, ei sillä että minulla olisikaan aikaa tai energiaa juurikaan olla taiteellinen kun joudun hoitamaan kaikki käytännön asiat täysin yksin ja se imee minut joka päivä kuiviin. Sisäinen taiteilijani itkee, kun joka päivä joudun hyssyttelemään häntä ja sanon, että anteeksi, tänään ei taaskaan ehdi, katsotaan josko huomenna. Josko huomenna olisi energiaa kaivaa jostakin paperia jotta saat maalata (jos raaskii, sillä sekin on kovin kallista tänä päivänä) tai avata sen viruksia täynnä olevan superhitaan kannettavan, jotta voit kirjoittaa. Katsotaan. Onneksi sisäinen taiteilija minussa ei kuitenkaan koskaan luovuta, hän vain myöntää tappionsa ja odottaa sopivaa hetkeä ilmentää itseään.
Unelmoin siitä, että tulisi päivä, kun minua rakastaisi joku, joka ostaisi minullekin asioita. Tekisi puolestani jotain, edes kupin kahvia. Tekisi minulle kivoja asioita, antaisi minulle hieronnan. Ilman että odottaisi minulta mitään takaisin, sillä minulla ei ole mistä antaa. Olen vain niin jäätävän väsynyt.
