Mitä jos..?

Mitä jos, näkisitkin itsesi kauneimpana versiona itsestäsi?

Mitä jos, katsoisit peiliin ja voisit aidosti hymyillä peilikuvallesi siksi että pidät siitä mitä näet?

Mitä jos, alkaisit uskomaan itseesi täydellä itsevarmuudella siitä että jokainen unelmasi on täysin realistinen ja saavutettavissa ja tietäisit voivasi saavuttaa ihan mitä vain?

Mitä jos, näkisit kauneuden jokaisessa vastaantulijassa ja näkisit kauneuden myös heissä, jotka sinua satuttavat? Mitä jos näkisit heidän satuttamisen kumpuavan pahasta käsittelemättömästä olossa heidän itsensä sisällä ja tajuaisit että todellisuudessa sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi?

Mitä jos, saavuttaisit tilan jossa kukaan ei voisi enää satuttaa sinua koska rakastaisit itseäsi ja tietäisit olevasi arvokas ja parhaimmillasi juuri sellaisena kuin olet kussakin hetkessä?

Mitä jos, heräisit joka päivä innostuneena uuteen päivään malttamattomana kohtaamaan, mitä seikkailuja elämä eteesi tänään heittää?

Mitä jos, tehdessäsi virheitä ymmärtäisit sen olevan vain olennainen osa oppimisprosessia ja täysin ok?

Mitä jos, muiden tehdessä virheitä ymmärtäisit saman?

Mitä jos, pystyisit antamaan anteeksi itsellesi ja muille ja maailmalle kaiken mitä sinulle on ikinä sattunut?

Mitä jos, kaikki maailman ihmiset muistaisivat nämä asiat jokaikinen hetki?

Olisiko maailma erilainen?

Lupa tuntea

Kuinkakohan paljon olen tukahduttanut sisälleni asioita niin monen vuoden takaa, koska "pitää vaan olla coool" tai "se ei olisi sopivaa"

Voiko tunteminen olla sairasta?

Minun sairauteni on se, että tunnen ihan liikaa. Olen koko elämäni ajan tuntenut asioita niiiiiin vahvasti

Mitä jos kaikki sairaudet ovatkin vain tukahdutettuja tunteita varastoituneina kehoon? Mitä jos lääke on tuntea läpi kaikki ne tukahdutetut tunteet?

Joskus tuntuu, että eläisi yksin elävien kuolleiden keskellä. Eihän ihminen voi kuolla sisältä? Voivatko tunteet kuolla?

Muistutus itselleni

Mä en voi kirjoittaa muille ihmisille. Mä en voi tietää, mitä ne on käynyt läpi. Mä voin kirjoittaa vain ja ainoastaan itselleni.

Kukaan muu ei myöskään voi yleismaailmallisesti neuvoa muita. Tajusin juuri, siis kunnolla oivalsin, miten muiden neuvomisesta tietämättä miltä tuntuu olla toisen kengissä on loppupeleissä vain haittaa. Se voi aiheuttaa suurtakin vahinkoa....

Mä ansaitsen tulla hyväksytyksi tälläisenä vajavaisena itsenäni. Ei ole normaalia eikä oikein, että tunnen oloni hankalaksi ja vaikeaksi ihan liian usein. Liian usein saan kuulla, miten olen hankala ihminen. Liian usein en koe tulevani kohdatuksi. Olen superherkkä taiteilijasielu, ja sellaiset kommentit vahingoittavat mua sisältä, vaikka ulospäin näytän siltä että ei sattunut.

Haluan jatkaa etsintämatkaani onneen. Mun unelma olis kiertää perheeni kanssa Rainbow gatheringeissä, minne jokainen on tullut parantumaan. Mikä meitä estää?

Joskus herään siihen, että itken taas kerran, eikä kukaan ole kuulemassa. Kukaan ei tule auttamaan....se on maailman musertavin tunne. Muistan sen lapsuudesta. Ihan oikeasti, kuinka moni täällä haluaa elää kilmoterin paksuinen panssarikuori ympärillään? Huomaan olevani jatkuvassa valmiustilassa, että pystyn puolustautumaan, jos joku hyökkää. Haluaisin vaan olla, aukinaisena ja haavoittuvaisena luottavaisena sille, että saan tarvitsemaani rakkautta maailmasta mikä parantaa kaikki haavat.

Usein musta tuntuu, että joudun tyytymään siihen mitä mulla on jotta en olisi täysin yksin. Jos olisin yksinhuoltaja, kuka pitäisi musta huolen? Vuotaisin lopulta kuiviin, jos vain antaisin ja antaisin mutta ei olisi ketään, joka silittäisi mun tukkaan kun olen väsynyt ja pitäisi lujasti kiinni, kun itken.

Tuskin kovin moni meistä haluaa itkeä yksin...

Onko se vain minun sisäinen maailmani joka on muuttunut mustemmaksi vai onko muutos tapahtunut myös ulkoisessa maailmassa? Henkisissä kirjoissa nämä kaksi ovat symbioosissa.

Anteeksi kun mulla ei ole ollut voimaa olla hyvä ystävä. Anteeksi kun en muista sinun elämästä juuri mitään, en muista edes mitä tapahtui eilen. Anteeksi kun en pysty antamaan niin paljon kuin haluan pystyä. Anteeksi kun en pysty antamaan mitä pystyin ennen. Anteeksi kun tein virheen ja pelkäsin epäonnistumista niin paljon, että luovutin. Anteeksi kun olen näin heikko, usko minua, en halua olla.

Olen miettinyt, onko niin, että vain hyvin vahvat ihmiset pystyvät rakastamaan toisia koko sydämestään?

Mussa on mielettömästi haavoja. Mun keho on täynnä shankaroja. Ainoa, mitä pyydän, on että saan parantua. Rakas maailma, ole kiltti ja anna minun parantua. Näytä mulle tie mitä seurata....

Acceptance

Musta on koko elämäni tuntunut, että en ole hyväksytty juuri omana itsenäni. Koulussa olin syrjitty ja ekoilla luokilla olin niin yksinäinen, että mulla oli mielikuvituskaveri mukana koulussa. Myöhemmin mua alettiin kiusata. Sain jossain vaiheessa kavereita, mutta silti alkoi tuntua että jotain piti itsessäni uhrata, jotta musta pidettäisiin. Sen jälkeen ihmisiä on elämässä tullut ja mennyt, mutta jotenkin ajaudun aina ihmissuhteisiin, joissa mua ei hyväksytä ja koen että mua ei arvosteta juuri omana itsenäni. Koen että mua ei ole arvostettu oikeestaan koko elämäni aikana

 Jokainen meistä haluaa tuntea olonsa hyväksytyksi täysin omana itsenään. Edes jossain. Yleensä riittää, kun kelpaa edes jollekkin. Mutta ei sen pitäisi riittää. Pitäisi olla okei olla täysin oma itsensä missä vaan.

Voi olla, että olen supervaikea ihminen olla parisuhteessa. Mun kanssa on varmasti tosi rankkaa olla ja elää pidemmän päälle. Siksi niin moni ihminen elämästä on lähtenytkin ja jotenkin, haluaisin vaan tarrautua johonkin, että edes joku jäisi. Se johtaa siihen, että alan itse työntämään ihmisiä pois mun luota. Jotta ne vaan ei ehdi ensin...

Onneksi on paikkoja. Natural High Healing festival, Rainbow gathering...mutta se kynnys mennä näihin paikkoihin on niin suuri. Koska se on mun viimeinen vaihtoehto, ja se pelko siitä, että jos sielläkään en ole aidosti hyväksytty, sitten ei ole enää maailmassa paikkaa...

Yksin on helppo olla. Sanotaan, että riittää kun itse hyväksyy itsensä. Voi kuule, ei se riitä. Hyväksyn itseni ja osaan rakastaa itseäni. Mutta joka hetki? Silloinkin kun kukaan muu ei rakasta? Ihminen tarvitsee muita ihmisiä. Pidemmän päälle vaikka yksin on kivaa se on hyvin yksinäistä. 

Onneksi kun viettää aikaa luonnossa siitä saa voimaa. Tiedän olevani yhtä ainakin jossain...mutta my soul is craving for a connection. Yhteyttä ihmisiin.

Sää

Tällä hetkellä on tyyntä.

On ihanaa vain olla. Löysin kaiken kaaoksen jälkeen taas rauhan, tänään.

Salaisuuksien kirja.

Minun ei tarvitse kuin avata kirja, ja se antaa vastauksen samantien.

Tämä on elämän puhtaampi todellisuus. "Minä" on sopeutuvainen joka hetki. Kun päästän irti niistä ideoista, muiden mielikuvista, eli valheista, siitä mitä olen, olen askeleen lähempänä todellista minää, eli vapautta. Siksi minä rakastan matkustamista. Voin tehdä sitä, mitä osaan parhaiten, sopeutua .

Kun matkustat yksin, olet täysin vapaa. 

Muut määrittävät meitä enemmän kuin ymmärrämmekään. Nuo rakkaimmat läheisemme, ovat tietyllä tapaa vanginneet meidät. Ihan niinkuin meidän näkemyksemme heistä ovat vanginneet heidät.

Onneksi on parantavia ihmissuhteita. Onneksi mikä tahansa ihmissuhde voi kääntyä parantavaksi.

Huh. Tällä hetkellä on hyvä.

Haluan eteenpäin elämässäni (mutta tukeeko yhteiskunta minua siinä?)

Okei. Kerronpa teille nyt tämänhetkisen masentavan tilanteeni kokonaisuudessaan:

Olen suorittanut lukion huonoilla arvosanoilla noin kymmenen vuotta sitten. Olen sen jälkeen työskennellyt kaupassa ja matkustellut. Kaupasta kokemusta ehti kertyä muutaman vuoden. Halusin kuitenkin tehdä jotain muuta elämässäni, joten hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Pääsin kouluun, mutta koska olen melko altis stressille, pääni ei kestänyt opiskelua ja työssäkäymistä ja sain jonkinlaisen burn outin. Sairasloman jälkeen kokeilin jatkaa opiskeluja, mutta nopeasti tajusin, että lähihoitajan ala ei vain ole minua varten.

Pian sen jälkeen lapseni syntyi, ja jäin kotihoidontuelle. Nyt olen ollut siis poissa työ-ja opiskeluelämästä pari vuotta kokonaan, ja haluaisin mennä eteenpäin elämässäni. Haluan tienata itse rahaa, sen verran että ei tarvitsisi murehtia jokaisesta sentistä. Nyt minulla on ollut aikaa rauhassa miettiä, mitä haluan tehdä. Haluan opiskelemaan yhteisöpedagogiksi.

No, opinnot suoritetaan ammattikorkeakoulussa. Ne kestävät keskimäärin 4 vuotta. Mutta, tilanteeni on sellainen, että minulla taitaa olla hyvin huonot mahdollisuudet tuohon kouluun päästä. Hain aikoinaan opiskelemaan sosionomiksi, ja minua ei kutsuttu edes valintakokeisiin lukioarvosanojeni perusteella. Muutenkin, opiskeluelämä jännittää minua kamalasti, sillä minulla on koulukiusaamistaustaa mikä teki aikaisemminkin opiskelut lähihoitajakoulussa vaikeiksi.

Mutta tilanteeseeni on oiva ratkaisu: voin suorittaa avoimessa korkeakoulussa väyläopintoja 60op. Opinnot tapahtuvat verkossa. Näiden suorittamisen jälkeen uskoisin minulla olevan hyvin hyvät mahdollisuudet päästä ammatikorkeaan sisään, ja silloin varsinaiset opinnot kestäisivät enää noin 2-3 vuotta. 

Mutta. Tilanteeni ei ole niin yksinkertainen. Jotta pääsen aloittamaan opinnot, minun täytyy laittaa 1,5 vuotias lapseni päiväkotiin. Silloin kotihoidontukeni lakkaa. No, mitäs vaihtoehtoja minulla sitten on? Näihin avoimen korkeakoulun opintoihin ei myönnetä opintotukea. Joten, pyysin TE-toimistolta lupaa suorittaa opintoja työttömyystuella. Sain kuitenkin kieltävän vastauksen. Perusteluina oli, että tukea annetaan opintoihin, joita suoritetaan vähintään 5op/per kuukausi opintoihin, jotka valmistavat tutkintoon. Ei näköjään vaikuttanut heidän päätökseensä se, että olen täysin valmistautunut suorittamaan opintoja vähintään tuohon tahtiin. Ja että nämä opinnot suorittavat osan ammatikorkeakoulun tutkinnosta. 

Tarkastellaanpa vaihtoehtoja. Nytkin nostan toimeentulotukea, mutta se on viimesijainen tuki, ja kuulemma Kela voi leikata minulta toimeentulotukeani, jos minulla ei ole muuta pääsijaista tukea. Olen aika järkyttynyt: Kela leikkaisi tukea yksinhuoltajaäidiltä siksi, että tämä haluaa opiskella mutta kukaan ei myönnä siihen tukea? Suomeksi sanottuna: minua rangaistaisiin siitä, että haluan opiskella. 

Eli: minulla ei ole mahdollisuutta työttömyysetuuteen. Yksi vaihtoehto olisi tietysti, että esitän TE-toimistolle etsiväni töitä kun oikeasti keskityn opiskeluihini. Eli valehtelen. Mitä en mielelläni tee. TE- toimisto ilmaisi jo kantansa  puhelimessa: jos haluan heiltä tukea, minun tulisi tehdä töitä ja opiskella siinä sivussa. Missä välissä hoidan lastani? Ja millä koulutuksella haen töitä? He haluaisivat siis pakottaa minut hakemaan töitä ilman koulutusta. Millä todennäköisyydellä saisin töitä? Vai ajavatko he minut takaisin kauppaan, missä en siis halua enää tuhlata aikaani naurettavalla palkalla, jolloin käteen jäisi vähemmän rahaa kuin nyt? 

Kotihoidontukea en saa, koska lapseni aloittaa päivähoidon.

Opintotukea en saa.

Ei ole paljon vaihtoehtoja...

Voit vain arvata, kuinka paljon tämä toivoton tilanne masentaa minua. En vain voi käsittää, että minua (ja lastani!!!) oikeasti haluttaisiin rangaista siitä, että haluan mennä eteenpäin elämässäni. Haluan valmistua hyväpalkkaiseen mielekkääseen työhön. Olen löytänyt keinot päästä tavoitteeseeni tavalla, mikä minulle sopii. Miksi yhteiskunta ei halua tukea tavoitettani???

Toivon todella, että tilanteeni ratkeaa pian edukseni. On hyvin masentavaa elää tässä epätietoisuudessa, että jos toteutan suunnitelmani, on se riski, että muutaman kuukauden päästä jäämme ilman rahaa. Toimeentulotuella eläminen ei todellakaan ole mitään herkkua, ja jos sitä leikataan entisestään, elämä hankaloituu huomattavasti. Nytkin tekee tiukkaa, kun lapsi tarvitsee joka kuukausi uusia vaatteita, tarvikkeita ym....entä sitten yllättävät tilanteet, kun jotain kotona menee esim rikki? 

Voiko tämä systeemi oikeasti toimia näin?

Mielestäni meillä on täällä käytössä enemmän kastijärjestelmää muistuttava luokkajako kuin päällepäin näkyy. Köyhät halutaan pitää köyhinä huonossa asemassaan. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Jos haluan turvata toimeentuloni, onko ainoa vaihehtoni evätä lapseltani toistaiseksi päiväkotipaikka, olla menemättä eteenpäin urallani ja vain jäädä kotihoidontuelle kunnes lapsi on kolme? Entäs toinen tarjottu vaihtoehto, ei kouluttautua, ei opiskella, jatkaa huonopalkkaisessa epämiellyttävässä työssä kunnes lapsi on tarpeeksi vanha muuttamaan pois kotoa ja voin ehkä toteuttaa suunnitelmani noin parinkymmennen vuoden päästä? Tai, tehdä kuten TE- toimisto ehdotti: tehdä huonopalkkaista kaupan alan työtä, (jos olisi edes mahdollista tehdä sitä vain päivisin) ,työpäivän jälkeen tulla kotiin ja opiskella, jolloin lapsen pitäisi olla päiväkodissa noin 12 tuntia päivässä? Onko se edes mahdollista? Mitkä traumat siitä jäisi lapselle? "Äiti ei ollut ikinä läsnä". Minun vanhempani olivat melko urakeskeisiä enkä missään nimessä halua samaa lapselleni mitä jouduin kokemaan, paljon yksinoloa ja odottelua päivisin kotona milloin vanhemmat tulisivat töistä kotiin.  Plus, olen muutenkin herkkä stressille, tälläkin hetkellä käyn Kelan kuntouttavassa psykoterapiassa enkä usko kestäväni työtä SEKä opiskelua SEKÄ lapse hoitoa.

Olen siis yksinhuoltaja ja mieheni asuu toisessa osoitteessa. Hänkään ei voi päätoimisesti huolehtia lapsesta...ja minä HALUAN olla lapselleni läsnä. Vähintään ne illat päiväkodin jälkeen. 

Hmm. Järjetöntä, eikö?

Toivotaan, että tilanne ratkeaa parhain päin. Ei auta muuta kuin toivoa!

Whattodo

Hei.

Mitä on vielä jäljellä?

Tunnen kaikki tunteet niin syvinä. En tiedä olenko masentunut....mutta pienetkin pettymykset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä

En oikein tiedä miten pukea sanoiksi mitä juuri ajattelin.

Minun on niin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tai on vaikea luottaa ihmisiin....

Kerran Intiassa eräs mies tuli meidän luokse ja sanoi, että hän haluaa lukea meitä meidän silmistä. Että hän näkee ihmisiä hetken katsomalla syvälle silmiin, näkee heidän sisäänsä. Hän katsoi minua, ja näytti surulliselta. Hän näki pelkoa...

Tuo sama pelko taitaa olla minun sisälläni edelleen kun tutustun ihmisiin. Vaikka kuinka koitan peittää sitä. Hyvin kauan naamioiduin tyhmän ja hauskan roolin taakse, koska en kokenut mitään muuta vaihtoehtoa. Se kuitenkin kostautui ja sattui. En koe että minua on paljon elämäni aikana arvostettu omana itsenäni oikeasti. Ei samalla tavalla kuin muita. Mietin, mitä teen väärin?

Haluaisin niin paljon enemmän ihmisiä elämääni. Mutta en halua enää että minua satutetaan. Enkä halua tuntea oloani epämukavaksi ja miettiä koko ajan, mitä jos teen jotain väärin taas kerran ja minusta ei pidetä ja menetän mahdollisuuteni.

Nuo arvottomuuden tunteet kompensoituvat ylimielisyytenä.

En pysty olemaan oma itseni täysin, koska minua on satutettu niin monta kertaa. Niin suljen itseni väkisin ulkopuolelle. En rentoudu täysin koska pelkään tulevani hylätyksi. Mutta samalla toteutan sitä itse...

Olen vankilassa omassa kehossani.

Haluan vapaaksi.....

Haluan nauttia elämästä. Haluan uskoa, että ansaitsen nauttia. Että minulla on siihen oikeus...

Haluan auttaa muita. Minusta tuntuu usein, että kaiken tämän kärsimyksen takia minulla on valtava määrä empatiaa sisälläni. Se odottaa ulospääsyä, mutta ei vain löydä tietä. En tee mitä minun pitäisi, en kykene tekemään niin paljon kun minulla olisi potentiaalia. Ja koen siitä valtavaa syyllisyyttä joka päivä ja se musertaa minut.

Syntymälahjamme Vapaus

Kun synnymme tähän maailmaan, meidän yksi tärkeimmistä syntymälahjoistamme on Vapaus. Vapaus olla ja tehdä täysin, mitä haluamme. Meistä jokaikinen syntyy tähän maailmaan vapaina. Yksi suurimmista rikoksista, mitä maailmassa valitettavasti tapahtuu, on se, että hyvin pian syntymämme jälkeen tuo mitä arvokkain lahja riistetään meiltä. Tuon rikoksen on loputtava. Vapaus on meidän oikeutemme.

Jos saisin valita, ammattini olisi vapaustaistelija Aseenani Rakkaus. <3

Kuinka tärkeää vapaus on Sinulle? Kuinka merkittävässä roolissa vapaus näyttäytyy elämässäsi? Kuka ohjaa sinun elämääsi, sinun tekemiäsi valintoja? Oletko se puhtaasti sinä itse, vai teetkö päivittäin asioita kenties siksi, että uskot että sinun "täytyy" tehdä niin, tietämättä täysin, miksi? 

Haluatko sinä itse ottaa elämäsi ohjat omiin käsiisi? Uskaltaisitko ottaa täyden vastuun itsestäsi, ja tekemistäsi valinnoista?

"Dance is the highest expression of Freedom." 

Kuvittele...ota hetki, tunteaksesi, nähdäksesi sielusi silmin, millainen olsi maailma, jossa  jokaikinen olento olisi täysin Vapaa. Kaunista, eikö? 

Kauneimmat ihmiset maan päällä ovat heitä, jotka ovat päässeet lähimmäs todellista vapautta. 

The most beautiful people are those ones, who are truly Free. 

So....my darling, free your mind.

Tämä nykyinen maailmantila, tämä valtava tuska jota käymme läpi, tapahtuu, jotta muutos voisi olla mahdollinen. Meidän on opittava, mitä emme halua, jotta voimme täysin ymmärtää, mitä todella haluamme. Joka solullamme. 

Tässä on elämän kauneus. 

Kun sen oivaltaa, kärsimys loppuu, tai ainakin muuttaa muotoaan. 

Tämä on syy, miksi olemme täällä. Se on elämän tarkoitus.

Minä olen jo valmis.

Olen oppinut.

Olen valmis luopumaan.

Olen valmis vastaanottamaan.

Oikean Vapauden, Oikean Rakkauden, Syvimmän elämän tarjoaman Kauneuden, mitä voimme maanpäällä kokea. 

Minulla on elämässäni mieletön määrä rakkautta. Minulla on ihana mies, ihana lapsi, ihana sisko, ihana isä, ihania ystäviä....mutta kaikesta huolimatta, en ole vapaa. Ihan vielä. Mutta pian olen.

Sisimmässäni, olen ollut vapaa aina. Pian voin vapauttaa muitakin.

Maailmallamme on mieletön potentiaali olla mitä kaunein paratiisi, ihan jokaikiselle.

Oletko sinä valmis kokemaan maailman kauneuden koko kirjossaan? Oletko sinä valmis jokaisen unelmasi käyvän toteen?

Minä olen jo oppinut sen, että ne kaikista mahdottomiltakin tuntuvat toiveet käyvät toteen, kun vain todella haluat niin. Elämäni on todiste siitä. Siispä. Aloita unelmointi! 

Tarkastellaanpa hetki maailman nykytilaa. Onko joidenkin toisten elämä arvokkaampaa kuin toisten? 

Otetaan tarkasteluun ensiksi eläimet. Kasvatamme tuotantoeläimiä (lehmiä, sikoja, kanoja....) kuolemantehtaissa ruoaksemme samaan aikaan, kun lellimme koiria ja kissoja lemmikkieläiminämme. Eriarvoisuus on huomattava.

Miksi osa eläimistä on mielestämme ansainnut huonomman elämän kuin osa?

Samaa periaatetta käytämme ihmisiin. Joku on työtön, elää muiden tuella. Toinen tienaa mljoonia orjuuttamalla, alistamalla, riistämällä heikommilta. Jälkimmäinne pukeutuu kalliiseen merkkipukuun. Toinen rikkinäisiin vaatteisiin. 

Mutta rahallisesti köyhemmän sydän on puhdasta kultaa, kun taas toisen sydän on kivettynyt mustaksi. 

Kumpi näistä kahdesta todennäköisesti saa parempaa kohtelua esimerkiksi, ravintolassa? 

MIKSI?

On aika. Aika alkaa toimia suoraan rakkaudesta käsin. 

Kun synnyimme tähän maailmaan, meille kaikille annettiin vapauden lisäksi syntymälahjaksi kultainen, puhdas sydän.

Löydätkö sen vielä sisältäsi?

Tuon sydämen tulisi olla sinun navigointi-laitteesi.

Muuta navigaattoria me emme tarvitse.

Meille on uskoteltu, että sanat ovat sydäntä arvokkaampia. Sanoja käytetään väärin. Hienoja sanoja käytetään vallan välineenä. Hienoja sanoja käytetään oikeutuksena aiheuttaa muille kärsimystä. Tämän on loputtava. Koska jokainen sisimmässään tietää, että tärkeämpää, kuin mitä ihminen sanoo, on se, miten tämä saa sinut tuntemaan.

Kun pääset kosketuksiin tuon kaikista kalleimman aarteesi kanssa, maailman kaikki ovet avautuvat sinulle. Luonto järjestää sinulle aina tien.

Sinun tarvitsee vain luottaa.

Maailman rakkaus on rajatonta, ja rakkauteen vastataan aina rakkaudella. Moninkertaisesti.

Se päivä tulee vielä. Se päivä, kun maailman jokainen olento on vapaa.

Se päivä tulee olemaan maailman kaunein päivä.

Mikä on todellinen maailman tila?

Kuinka moni kyseenalaistaa, missä maailmassa oikeasti elämme. Tämä maailma ei ole ihmisiä varten!

Sen näkee jo, kun katsoo Ylen aamu-uutisia. Ovatko nuo todellisia ihmisiä? Puhutaan trendeistä, muodista, politiikasta, blaablaablaa...Missä ovat elämän todelliset asiat? Uutisissa uutisoidaan jatkuvasti asioista, mikä maailmassamme on vikana. Niitä katsovat miljoonat suomalaiset. Mutta kukaan ei tee mitään. Miksi? (Korjaan: suurin osa ei tee mitään)

Eikö jo sen tajuaminen ole aika järkyttävää. Että meille näytetään päivittäin vikoja maailmasta. Miten huono-osaiset läheisemme kärsivät. Ja mitä me teemme? Juoruamme. Voivottelemme. Voivoivoi. Tämä on maailmassa standardi. Että keskiverto kansalainen katsoo uutiset, ja voivottelee niistä tuttujensa kanssa. Mutta ei tee mitään.

Sitten kun sisäistämme tämän, täytyy meidän seuraavaksi kysyä: "Mitä voimme tehdä?" Tämä onkin hieman kinkkisempi pulma. Jotain täytyy tehdä. Mutta koska yhteiskuntamme on rakennettu niin, että täällä pätevät tietyt säännöt ja sellaisissa asemissa olevat ihmiset jotka voivat muiden asioista päättää, ovat niin vieraantuneet luonnosta ja ihmisyydestä, että seuraavat ennen kaikkea asetettuja sääntöjä kuin ihmisyyttä ja perustavat tähän kaikki päätöksensä, on kysymykseen vastaaminen hankalaa.

Meidän tulee voida iloita, löytää elämästämme se aito ilo ja nautinto sisältämme, löytää sisäinen äänemme ja unelmamme ja kulkea niitä kohti. Meidän tulee oppia kysymään "Mitä voin antaa maailmalle" sen sijaan, että kysymme, mitä maaima voi meille antaa.

Haluan oppia tavan luovia niin, että pystyn rakastamaan elämääni elämää tässä sairaassa yhteiskunnassamme. Hyvin helposti minulle vain käy niin, että mitä enemmän ja enemmän tiedostavaksi tulen, hukun suureen valtavaan maailmantuskaan joka lamauttaa minut. Mutta olen myös tietoinen vetovoiman laista ( ks. Netflixistä leffa The Secret) ja ymmärrän, että tärkeää on säilyttää elämänilo.

On hankalaa tiedostaa mikä maailmassa on väärin hukumatta tuskaan, samalla koittaen löytää iloa ja ihania asioita ympäriltä ja tietoisesti liikkua kohti muutosta. Meidän nykyinen yleisesti hyväksytty elämäntyylimme, jossa suljemme silmämme kärsiviltä ihmisiltä ja eläimiltä täysin ja hukutamme itsemme kaikkeen mahdolliseen harhautukseen, kuten muotiin, ruokaan, päihteisiin, rahan tavoitteluun, you name it.... joka antaa meille hetkellistä nautintoa, muiden kustannuksella, ei vain yksinkertaisesti ole kestävää eikä se takaa kenellekään onnellista elämää. Miksi siis palvomme tuollaista pinnallista elämäntyyliä, sitä eläviä ihmisiä ja annamme heidän päättää asioistamme? Miksi pienet lapset sanovat, että haluavat tulla heidän kaltaisiksiin isona?

Joku tässä mättää. Ja pahasti.

Olen miettinyt, olen yrittänyt elää täällä yhteiskunnassa, tehdä muutosta, olen yrittänyt sopeutua...mutta olen huomannut, että sopetutumalla tukahdutan vain itseäni. Elän valheessa. Ja se, että ajattelen "eri tavalla" kuin tiedostamattomat ihmiset, vain tuottaa minulle suurta tuskaa. Koska ihminen on laumaeläin, ja meillä on synnynnäinen tarve sopeutua porukkaan. Mutta en halua väkisin sopeutua, jos se tarkoittaa sitä että joudun uhraamaan itseni.

Niimpä olen tullut siihen tulokseen, ainakin toistaiseksi, että keskityn ylpeänä elämään omannäköistäni elämää. Meillä kaikilla tulisi olla siihen oikeus. Tämä valitettavasti luultavasti tarkoittaa, että minun täytyy jättää tämä kyseinen yhteiskunta tulevaisuudessa taakseni, sillä olen huomannut, että en kykene vaikuttamaan asioihin toivomallani tavalla. Ehkä tämä ei vain ole minua varten. Minua on kohdeltu täällä hyvin epäkunnioittavasti, niinkuin kohdellaan miljoonia muita kärisiviä. Minut on melkein saatu uskomaan, että minulla ei ole syytä elää. Siispä olen todennut, että on parempi astua sivuun jossakin vaiheessa, ja odottaa, että muutos tapahtuu. Kirjoitella tekstejäni ja toivoa, että ne herättäisivät juuri sinut. 

Jos sinulla on parempia ideoita muuttaa tätä maailmaa paremmaksi, kuulisin niistä enemmän kuin mielelläni. <3

Tunteet (ja kuinka ne ovat meidän elämämme Luoja)

Viime yönä pyörin sängyssä monta tuntia hereillä. Muistelin menneisyyttäni. Ehdottomasti elämäni paras aika vyöryi mieleeni: se kun olin nuori ja täysin Vapaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tutustuin sellaisiin ihmisiin, sellaiseen porukkaan jossa tunsin oloni täysin hyväksytyksi juuri tälläisenä hassuna omana itsenäni kuin olen. Oloni oli niin turvallinen, niin vapaa. Minulla ei ollut silloin vastuuta juuri mistään, ei mitään oikeita huolia tai murheita. Oli kesä, kaikki oli ihanaa ja jännittävää. Olin huoleton ja hyvin hyvin onnellinen. Elämässäni oli pitkästä aikaa myös romansseja...se oli melkein kuin taikaa.

Mutta tuo aika loppui hyvin nopeasti. Sitten elämä muuttui, tapasin nykyisen mieheni. Ethän käsitä väärin, rakastan nykyistä elämääni, ja miestäni. Tulevaisuus näyttää hyvin valoisalta ja odotan sitä innolla kuin pikkulapsi. Mutta silti jokin tuossa ajanjaksossa oli sellaista, mitä kaipaan. Jotain mitä en ole kokenut sen jälkeen.

Kaiken tuon ihanan ajan muisteleminen nostatti pintaan tunteita. Kyyneleet valuivat vuolaina. Ehkä kaipasin vapautta. Sitä että en ollut vastuussa kenestäkään, en kunnolla edes itsestäni. Kaipasin sitä yhteenkuluuvuuden tunnetta, sitä että olin täysin hyväksytty juuri tälläisenä. 

Tajusin siinä tunnemyrskyn keskellä jotain. Tuo tunne oli varastoitunut sisälläni ties kuin pitkään, ja nyt vasta päästin sen kunnolla ulos. Uskalsin tuntea. Nyt kun oli yö ja makasin sängyssä, tekemättä mitään. En yrittänyt tukahduttaa tunnetta millään, en selannut älypuhelinta, avannut tv:tä, jutellut kaverille. Annoin tunteiden vain tulla ulos. Se oli äärettömän helpottavaa ja vapauttavaa. Mitä olin pelännyt? Miksi pelkäämme tuntea?

Nyt tiedän, mitä kohti liikkua. Tajusin, että tuon osan elämästäni ei tarvitse olla ohi. Voin kokea samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vapautta. Elämäni onkin menossa sitä kohti. Tapahtumat ovat järjestyneet niin, että pian minulla luultavasti on ihania ihmisiä ympärillä, ryhmä missä on turvallista olla oma itsensä. Tärkeää kuitenkin on, että koin noita tunteita ja hyväksyin niitä. Jotta tiedän, mitä tavoitella. Mitä kohti ajaa. Se sai minut tajuamaan, että meidän tunteemme luovat elämämme.

Tunteet ovat kuin kivi, jotka sallimalla, tuntemalla ne, sysäävät tuon kiven vierimään. Ne ohjaavat elämäämme sellaisiksi kuin se milläkin hetkellä on. Yhteiskuntamme ei ole terveellinen. Meitä opetetaan jatkuvasti tukahduttamaan tunteitamme niin paljon, että ne väkisin pursuavat ulos kehostamme, jotta meidän olisi pakko kohdata ne. Sitten menemme lääkärille ja he keksivät lisää keinoja tukahduttaa noita hälymerkkejä.

Rakkaat kanssakulkijat, nyt on tullut aika alkaa tuntea. Salli itsellesi lupa tuntea kaikkia maailman tunteita. Ei luokitella niitä turhaan negatiivisiksi tai positiivisiksi. Ne ovat kaikki yhtä tärkeitä, aivan yhtä ihania. Voit ajatella tunteitasi kuin ne olisivat lapsiasi. Opettele rakastamaan heistä jokaista. He ovat kaikki aivan yhtä arvokkaita. Heillä kaikilla on sinulle tärkeä viesti. Anna heidän juosta ulkona jos he niin pyytävät. Älä lukitse heitä yksin pimeään huoneeseen. Muuten heillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää löytää tie ulos.

Aikaisemmin kirjoitin rakkauden vallankumouksesta. Minusta tuntuu, että nyt on alkamassa tunteiden vallankumous. Sieluni myhäilee tyytyväisenä lootusasennossa tätä kirjoittaessani. Uskon, että voimme saavuttaa harmonian vain sallimalla jokaisen lapsemme olemassaolon. Sitä on kai olla ihminen.

Itserakkaus

Tajusin juuri, että minulta puuttuu jotain.

En rakasta itseäni.

Mutta haluan oppia.

En halua oppia rakastamaan itseäni egolla, pinnallisesti. Haluan oppia oikeasti. Sisimmässäni. Terveellä tavalla.

Haluan oppia rakastamaan itseäni kunnolla. Niin, että jos joku ei pidä minusta, se ei satu. Koska tiedän, että olen arvokas juuri tälläisenä. Haluan oppia rakastamaan itseäni niin, että jos joku on eri mieltä kanssani, en loukkaannu. Haluan oppia rakastamaan itseäni niin, että vaikka kokonainen ryhmä olisi minua vastaan, en välittäisi.

En halua enää yrittää etsiä rakkautta ulkopuolelta. Syy ei ole maailmassa. Se on minussa itsessäni.
En osaa ottaa vastaan rakkautta ulkopuolelta, koska en itse rakasta itseäni.

(Kirjoitin tämän pari päivää sitten ja jätin tähän. Nyt huomaan, että paraneminen on jo alkanut. Olen löytänyt aitoa rakkautta itseäni kohtaan. Kiinnitän huomiota tapaan, millä puhun itselleni. Koitan puhua itselleni, kuin olisin itseni paras ystävä)

Rakkauden Revoluutio

Nyt. Rakkauden revoluutio. Haastan teidät kaikki kierrättämään rakkautta. On paljon ihmisiä jotka kärsivät tänään. Kin. Miksi emme ala sanomaan enemmän ihania asioita toisillemme? Toisistamme? Meidän ihan liian kova maailma kaipaa juuri sinun rakkauttasi, jo tänään. Aloita ajatuksista, jatka sanoihin , sitten tekoihin.

Nykyään instagram on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia ihmisten elämästä. Ihanaa, jos menee hyvin, mutta entä asioiden toinen puoli? Kukaan ei juuri koskaan kirjoita tai julkisesti tuo esille niitä huonoja asioita. Sitten liian moni pohtii itsekseen, onko mussa jotain vikaa kun kärsin, teenkö jotain väärin. Vaikka väitän, että meidät on opetettu tukahduttamaan vaikeat tunteet. Vaikka kaikki olemme ihmisiä, kaikki koemme samoja tunteita. Kaikki meistä tietävät, miltä ilo, suru, kateus ja viha tuntuu. Miksi haluamme tukahduttaa itsemme ja toisemme? Voisiko olla, että kun omaa kärsimystä on vaikea kohdata niin sitten on myös vaikeaa auttaa muita.

Varotaan meidän sanoja. Koska sun pahat sanat jostakin voi oikeasti olla tosi kova paikka sille toiselle. Älä jooko käytä sanoja tuhoavasti.

Voitaisiko me luoda meidän maailmasta parempi paikka elää myös niille (meille) "heikommille" , (väitän että tosiasiassa vahvimmille) ja herkemmille yksilöille? On jo niin viime vuosisataa, että vaikeista asioista ei voi puhua. Mä en ainakaan enää jaksa olla hiljaa ja esittää, että kaikki on hyvin jos ei ole. Se että avautuu jos on asiat huonosti ei tee kenestäkään negatiivista ihmistä tai vaikeaa lasta. Mun seurassa on myös lupa äksyillä. 😄 En pelästy.

Mieti mikä sinua auttaisi, jos sinulla on paha olo? Entä silloin kun tuska on sietämätön?

Minä olen jo pitkään unelmoinut sellaisesta, että ihmiset rakastavasti kerääntyisivät yhteen piiriin ja auttaisivat kärsivää. Kuuntelisivat, koskettaisivat, myötätuntoisesti, kiireettömästi. Ehkä laulaisivat, soittaisivat, halaisivat. Tai olisivat vain hiljaa.

Kaikki meistä haluavat tuntea olonsa turvalliseksi. Voisiko tämä kenties toimia paremmin kun laitoksiin sysääminen ja sairaaksi leimaaminen? Miten itse haluaisit itseäsi kohdeltavan?

Avaa silmäsi

Missä me oikeasti elämme?

Minä sain taas yhteyden korkeampaan tietoon, taisi mun kanavat auteta jostain syystä. Oloni parani hetkessä huomattavasti, ja löysin taas sisäisen rauhan. Informaatio tulvi sisääni....koska luotan omaan kokemukseeni. Vaikka yhteiskunta ja lääkärit ja perheeni eivät luota, minä luotan. Yhä.

Mielensairauksia ei ole oikeasti olemassa. Ne on kehitetty vain, jotta ihmiset saataisiin palvelemaan tätä yhteiskuntaa. Mielenterveydenhäiriöt eivät ole mitään muuta kuin yksinkertaisesti sitä, että me ihmiset olemme erilaisia ja meillä on kaikilla oma tarkoituksemme. Jos meidän annettaisiin vapaasti olla mitä olemme ja elää omannäköistämme elämää, ei olisi enää mielenterveydenhäiriöitä.

Nyt ongelma on siinä, että meidän ei anneta vapaasti elää sellaista elämää kuin me haluamme. Meidät pakotetaan olemaan osa tätä yhteiskuntaa, tavalla tai toisella. Ja minä en todellakaan ole ainoa, joka kärsii siitä.


Katsokaa sote-leikkauksia.
Katsokaa, miten vanhukset, jotka ovat joutuneet tappamaan toisia ihmisiä sodassa, kärsivät kamalissa oloissa laitoksissa.


Minä hakeuduin terapiaan vain ja ainoastaan siksi, että minä en osaa elää tässä yhteiskunnassa. Minä en salaa edes halua, mutta minun on pakko. Yhteiskunta ei päästä minua otteestaan, haluaisin vain elää rauhassa perheeni kanssa omannäköistäni elämää. Terapeutti voi antaa minulle neuvoja siitä, miten minun kuuluu täällä elää vasten tahtoani.

Onko tässä mitään järkeä?

Maailmassa minä osaan elää. Minä rakastan maailmaa, ja se rakastaa minua.

Harmi että yhteiskunta ei pelaa Universumin säännöillä. Universumin lait eivät päde tässä sairaassa yhteiskunnassamme.

Joku ilmaisi hyvin, että yhteiskuntamme on maailman syöpä. Toivotaan, että syöpä ei leviä parantumattomasti. Toivotaan, että keksimme siihen lääkkeen ajoissa.

Ainoa, mitä minä toivoisin että voisin tehdä, olisi vain astua sivuun ja katsoa rauhassa. Katsoa ja tarkkailla, herääkö suurin osa kansaa ajoissa.

Tällä hetkellä yhteiskuntamme toimii niin, että se auttaa vain heitä, jotka antavat sille takaisin. Yhteiskunnan palveleminen toimii aina ihmisen omaa sisäistä tahtoa vastaan.

Jos joku ei tee niinkuin se haluaa, se laittaa nuo ihmiset kärsimään. Parempi siis tanssia sen pillin mukaan...

Kuinka kauan meidän täytyy palvella paholaista vasten tahtoamme?

Ehdotan, että yhdistymme ja vapautamme nuo kahleet.

Tältä minusta tuntuu olla äiti (kaunistelematta)

Minusta tuli äiti noin yksi vuosi ja kolme kuukautta sitten. En ikinä osannut kuvitella, minkälaista se tulisi olemaan. Ei siihen voi valmistautua etukäteen.

Jokainen lapsi on erilainen. Jokaisella lapsella on oma sielunsuunnitelmansa ja oma uniikki persoonansa. Jokaisella lapsella on omat oppiläksynsä opetettavana vanhemmilleen.

Mutta äitiys on ihan mielettömän raskasta. En villeimmissä unelmissanikaan osannut aavistaa, miten paljon maailman suloisin pikku olento tulisi vaatimaan minulta. Ja hän osaa kyllä vaatia!

Minulle on aina ollut hyvin vaikeaa asettaa rajoja itseni ja muiden välille. Mutta nyt minun on pakko ollut oppia! Eikä se silti ole yhtään helpompaa. Tuo maailman suloisin pikku käärö vaatisi jakamattoman huomioni kirjaimellisesti 24/7 vieläkin, jos vain saisi. Ja minä niin haluaisin sen hänelle suoda! Mutta voi, kun se vain ei ole mahdollista. Minun on vain pidettävä koti pystyssä. On hankittava ruokaa, käytävä kaupassa. On tehtävä ruokaa. On siivottava. On käytävä suihkussa. Ja mikä oudointa, koen syyllisyyttä kaikesta tuosta! Lähes jatkuvasti. Mutta olen mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Koska toivon vieläkin, että voisin olla lapselleni mahdollisimman paljon läsnä. Mutta se on äärettömän kuluttavaa. Olen edelleen aivan väsynyt. On jaksoja, jolloin saan nukuttua enemmän. Joskus mieheni hoitaa vauvaa. Mutta avun pyytäminen on minulle äärettömän hankalaa. Koen syyllisyyttä, kun otan omaa aikaa jotta voin olla taas parempi äiti lapselleni. Jotta en räjähtäisi. Jotta en äksyile, koska olen vain niin suunnattoman väsynyt.

Mutta minähän väsyn. Ja usein. Ja paljon. Lapsen hoito on järkyttävän kuluttavaa. Eilen minulla oli muutama tunti omaa aikaa, ja mitä tein? Makasin sängyssä ja selasin puhelinta. Torkuin. Makasin. Niin kauan, kunnes tuli taas ikävä omaa mussukkaani. Ja nyt olen taas väsynyt.

Sanon usein, että haluaisin nähdä enemmän ystäviä. Kun tulisi tilaisuus, en vain jaksa. Rakastan tätä vauvakuplaani. Mutta koen syyllisyyttä, että en voi olla niin hyvä ystävä lapsettomille läheisilleni kuin toivoisin.

Mutta lapsen hoito, fyysinen sekä psyykkinen, ei ole ainoa mikä kuluttaa. Minua kuluttaa myös se, että huolehdin jatkuvasti siitä millaisessa maailmassa lapseni tulee elämään. Koen, että on minun vastuullani luoda maailmasta hänelle mahdollisimman ihana ja turvallinen paikka elää. Mutta minä en voi yksin poistaa maailman kaikkia ongelmia, vaikka kuinka haluaisin. Ja koen siitä mieletöntä syyllisyyttä. Koen syyllisyyttä myös, että mietin näitä asioita. Vaikka minun pitäisi keskittyä vain vauvani hyvinvointiin. Ja omaani. Ja parisuhteeseeni. Ja ystäviini. Mutta kaikkea en pysty tekemään, jostain pitää tinkiä. Enkä silti ole lähelläkään tavoitettani...

Älä käsitä minua väärin. Rakastan lastani yli kaiken. Meillä on ihanimpia hetkiä, sellainen yhteys, mitä kenenkään muun kanssa en ole ikinä kokenut. Luulin, etten voi kokea syvempää yhteyttä kenenkään muun kanssa kuin koin mieheni kanssa. Mutta sitten vauvani syntyi. On aivan ihanaa seurata hänen kasvuaan ja tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani opastaa häntä tässä maailmassa. Ja hän opettaa minua, antaa minulle mahdollisuuden - ei, pakottaa minut kasvamaan. Joka päivä, opin lisää. Mitä luulin tietäväni hänestä, hän todistaa vääräksi. Minä kun luulin olevani nopea.....Olen suunnattoman kiitollinen, että saan jakaa matkani hänen kanssaan. Hän opettaa, että minulla ei tulisi olla mitään odotuksia minkään suhteen. Suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti hänen mielialojensa mukaan. Ja minä teen kaikkeni, jotta en lähtisi pelaamaan valtapeliä hänen kanssaan. Luotan hänen tietävän paremmin, mikä on hänelle parhaaksi. Mutta salaa minä odotan, että hän olisi jo isompi, eikä vaatisi jatkuvaa fyysistä huolenpitoa. Koska minä olen aivan heitteillä. Vartaloni on paisunut, olen lihavampi kuin koskaan. Minulla ei ole ollut energiaa tehdä terveellistä ruokaa, hyvä jos muistan ja ehdin syödä. Kun sitten on, napsin jotain nopeaa mikä täyttää. En ole ehtinyt enkä jaksanut tehdä rakastamaani joogaa, tai meditoida. Vaan kun minulla on aikaa, tuijotan televisiota. Suurin osa sosiaalisista suhteistani hoituu somessa. Ja mieheni on tärkeä tukipilari joka pitää minut jotenkuten järjissäni.

Toivon, että äitiyden haasteista puhuttaisiin avoimesti. Negatiiviset tunteet kuuluvat tähän. Ne ovat osa arkea. Kukapa äiti ei tuntisi raastavaa tuskaa, kun oma vauva itkee? Ei sitä tuskaa vaan voi kuvitella etukäteen. Jos minä myönnän, että hei, minulle tämä äitiys on hirveän rankkaa tällä hetkellä ja olen aivan poikki, tarkoittaako se että olen negatiivinen ihminen? Miksi se on sitten niin vaikeaa myöntää, miksi pelkään että minut tuomitaan? Olisiko siksi, että kun instagramia selaa, eteen tulee vain toinen toistaan ihanimpia hehkutuksia siitä, kuinka onnellista elämää eri mamat viettävät uutukaisen söpöliiniensä kanssa? Tottakai hehkutus on ok ja sitä pitääkin tehdä, mutta toivon, että negatiivisista tunteistakin alettaisiin puhua avoimesti. Täytyy olla aika kovanaama, jossei niitä tunne...

Ei mikään ihme, että moni kokee synnytyksen jäkeistä masennusta. Jos mainostus on sitä luokkaa, mutta kukaan ei myönnä äitiyden vaikeuksia, voi pudotus todellisuuteen olla aika korkea.



Edit.

Olen tajunnut äitiyden salaisuuden. Se on: Luota vaistoosi, ja NAUTI. Nauti äitinä olemisesta, nauti lapsestasi. Unohda kaikki muu, ja vain nauti.

Näin olet täydellinen äiti :)

Päivä jona lopullinen usko ihmisyyteen katosi

Haluan avata teille yhden minulle hyvin vaikean kokemuksen.

Tuo kokemus oli, ja on vieläkin, minulle hyvin hyvin vaikea ja surullinen asia käsittää.

Silloin kun tulin raskaaksi, minä keskeytin lähihoitajaopintoni. Minä vain ymmärsin, että koulunkäynti oli minulle ihan liian raskasta lähinnä sosiaalisista paineista riippuen, ja tiesin että minulla ei ikinä olisi sydäntä vallitseviin työpaikkaoloihin. Ainoa ajatus, joka minut ylipäätään ajoi lähihoitajakouluun, oli tehdä muutos systeemiin. Mutta jostain syystä usko siihen, että minä pystyisin tekemään tuon muutoksen, katosi. Kun nyt muistelen tarkemmin, se taisi olla niin, että avauduin kouluun menon syystäni väärälle ihmiselle...

Joten kun olin raskaana, minulla ei ollut koulua, ei työtä ei mitään. Ja halusin lapselleni vain parasta..

Niimpä hakeuduin Vipassanaan. Mikä sen ihanampi tapa hoitaa masuasukkia, kuin meditointi 10 päivää puhumatta? Minä olen kerran tehnyt Vipassanan Intiassa, ja tuo kokemus on ehdottomasti yksi rakkain ja tärkein asia elämässäni.

Minua ei kuitenkaan päästetty kurssille. Olin (taas kerran) liian rehellinen täyttäessäni lomaketta, ja ilmoitin, että minulla on ollut psykoosi. Kerroin myös käyttäväni psykoosilääkettä (minkä olin halunnut lopettaa, mutta lääkärini ei ollut antanut minulle "lupaa".) Ilmeisesti sairastettu psykoosi ja psyykenlääke oli tarpeeksi hyvä syy evätä minulta ja syntymättömältä lapseltani uskomaton parantava kokemus. Lisäselvityksiä kysyttäessä kerroin, että ensimmäistä kertaa suorittaessani Vipassanan tapahtui se ensimmäisen psykoosini sairastettua. Tuolla ei kuitenkaan ollut merkitystä..

Niimpä hain Vipassanaan kaikkialla Euroopassa. Joka paikasta sain kieltävän päätöksen...olin joutunut mustalle listalle.

Maailma tuntui silloin ihan järjettömän epäreilulta. Minä itken tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani.

Vipassana on minulle erittäin rakas. Meditointi on tärkein työkaluni selvitä tässä maailmassa. Sen avulla olen parantunut enemmän kuin koskaan.

Se fakta, että minulta vain vietiin tuo kaikki VAIN SIKSI että luulin tekeväni oikein ollessani rehellinen, ja tehdessäni mitä lääkärit sanoivat, vei elämältäni täysin pohjan. Ehkä tuon kokemuksen tärkein oppiläksy oli se, minkä tiedän totuudeksi nyt: yhteiskunta on täysin järjenvastainen. Se ei ihan oikeasti halua auttaa minua. Ainoa apu, mitä systeemi minulle tarjosi, oli lääkkeet. Mutta ne lääkkeet eivät vastanneet minun miljooniin kysymyksiini. Lääkkeet eivät poistaneet tuskaa. Mikä tärkeintä, lääkkeet eivät parantaneet minua.

Mutta Vipassana paransi.

Ja nyt tuo mahdollisuus parantua vietiin minulta. JA syntymättömältä lapseltani. SIKSI, koska kuuntelin systeemiä. Tein niinkuin se käski. Ja se rankaisi minua.

Olin niin katkera. Ja vihainen. Olen vieläkin. Tuo oli minun viimeinen tilaisuuteni parantua rauhassa, olla 10 päivää puhumatta, ennenkuin olisin 24/7 sidottuna toiseen ihmiseen.

En ymmärrä vieläkään, miksi minua ei päästetty parantumaan. Ainoa, mitä pyysin, oli että saan olla rauhassa 10 päivää. Tehdä sitä, mitä rakastan eniten: meditoida. Nykyään minulla on hyvin harvoin enää siihen tilaisuutta.

Ehkä haen joku päivä uudestaan. Mitä tästä kokemuksesta opin? Älä ole liian rehellinen.

Haaste

Uskomuksia. Ja niiden purkamista. Onnea matkaan!

Uskallatko sinä aloittaa tutkimusmatkan itseesi?

Uskallatko tarkkailla jokaista uskomustasi, ajatustasi, tarkkailla mistä tuo ajatus on alunperin lähtöisin ja tuon lähteen luotettavuutta? Uskallatko kyseenalaistaa tuon lähteen luotettavuuden perusteen, miksi koet kyseisen lähteen olevan luotettava? Ja vielä tuon uskomuksen totuudenmukaisuuden?

Tärkein: Resonoiko lähde kanssasi? Resonoiko uskomus kanssasi? Tuntuuko ajatus hyvältä?

Meillä ihmisillä on erinomainen synnynnäinen kyky kuunnella kehoamme, kuunnella sisintämme, sydäntämme, sen viestejä. Meillä on käytössämme hyvin älykäs tietojärjestelmä joka hetki jonka käyttämiseen ei tarvita kaukosäädintä taikka älypuhelinta, eikä edes googlea! Ainoa mitä meidän tulee osata tehdä on kuunnella sisintämme.

Koulutus. Oppivelvollisuus. Palveleeko systeemi parastamme? Pohjois-Korea, Suomi....onko näillä kahdella maalla todellisuudessa niin hirveästi eroavaisuuksia kuin luulemme? 

Tarvitsemmeko me holhousta? Mitä jos meidän elämämme tarkoitus yhteiskunnan palvelemisen sijaan onkin palvella itseämme, toisiamme? Mitä jos meidän elämämme todellinen tarkoitus onkin oppia kuuntelemaan itseämme ja tätä kautta yhdistyä toisiimme syvemmällä tasolla kuin mitä olemme koskaan aikaisemmin kokeneet? 

Torjutko tämän ajatuksen samantien huuhaana, ja jos, niin miksi? Haluatko sinä  sulkea tämän vaihtoehdon pois mielestäsi, vaiko kenties joku muu?

Kenen ajatuksia sinä ajattelet? 

Olenko minä täysin seonnut ja psykoosissa, kun kirjoitan tälläistä, vaiko kenties hyvin erityislaatuisella matkalla kohti heräämistä? 

Mikä itseasiassa on psykoosi, ja miksi luulet sen yleistyneen huomattavasti viime aikoina? 

Olisiko "sairailla" ihmisillä kenties jotain hyvin tärkeää sanottavaa, jota meidän tulisi heidän tuomitsemisensa sijaan kuunnella korvat höröllä? 

Uskon, että jokaiseen sairauteen on olemassa syy. Ja vain tuon syyn selvittäminen voi parantaa sairauden. 

Ehdotankin, että alkaisimme parantaa tuhoamisen sijaan.

Minä olen vakuuttunut siitä, että ihmisellä on potentiaalia elää tavalla, mitä kukaan ei ole villeimmissä unelmissaankaan kuvitellut mahdolliseksi. Uskon sen olevan mahdollista vain silloin, kun olemme täysin puhdistuneet kaikesta sellaisesta, mikä ei meidän parastamme enää palvele.

Mutta voimme puhdistaa vain itse itsemme.

Oletko sinä valmis puhdistusprosessiin? 

Epäreilua

Halutaanko meitä oikeasti auttaa, asemaan katsomatta?

Tiesitkö, että jos haluat aloittaa psykoterapian, niin et saa sitä, jos kärsit/ olet juuri kärsinyt tietynlaisesta mielenterveysongelmasta? Et myöskään saa terapiaa, jos käytät päihteitä. 

Jos parisuhteessasi on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, ja haluaisitte pariterapiaa, niin te ette saa sitä.

Vaikka edellämainnituissa tilanteissa olisi mielestäni äärimmäisen tärkeää saada juuri terapia-apua. Terapia todennököisesti olisi juurikin se, mitä ihminen tarvitsisi toipuakseen kärsimästään mielenongelmasta, päästäkseen eroon päihteistä, tai saadakseen apua väkivaltaan. 

Minä pääsin jokin aikaa sitten Kelan tukemaan pyskoterapiaan. Olen odottanut terapiaan pääsyä nyt vuosia. Sain kaikenkaikkiaan odottaa kuusi vuotta. 

Tuona aikana kuin odotin, ainoa "apu" mitä minulle tarjottiin oli jutteluseura psykiatrisella poliklinikalla. Ja haluan tuoda nyt esiin kaikille sen, mitä tuo "apu" oikeasti minulle teki ja miten se vaikutti itsetuntooni. 

Voisin kutsua tuon juttelun olevan tietyllä tasolla henkistä väkivaltaa. Kun tuo avohoito alkoi, minulta kysyttiin joka tapaamisen aluksi, mistä haluaisin kyseisellä tapaamisella jutella. Vastasin, joka kerta, että psykoosikokemuksesta. Halusin käsitellä nuo kokemukset läpi, ja saada niihin ulkopuolista nökokulmaa. Lääkärit ja hoitajat tapittivat minua jonkinlainen inhottava sääli silmissään, ja kylmästi vaihtoivat puheenaihetta. He sivuuttivat täysin nuo toiveeni. Joka kerta. Joka kerta he kuitenkin aina tapaamisen aluksi kehtasivat kysyä, mistä halusin jutella sillä kerralla. Voit vain kuvitella, kuinka turhauttavalta ja kamalalta se tuntui.

Sain myös kuulla lukemattomia kertoja tapaamisten edetessä, että hoitajalla ei ole pyskoterapeutin koulutusta joten hän ei osaa auttaa minua esim. lapsuuteni käsittelyssä. Kuitenkin oli aina lukuisiä erinäisiä syitä, miksi minulle ei varsinaista psykoterapiaa myönnetty.

Elämäni kokemista mielekkääksi, tulevaisuuteni parantumista ei myöskään psy. polilla tuettu lainkaan. Päinvastoin. Kun mainitsin hakevani opiskelemaan lähihoitajaksi, lääkärin kommentti oli harvinaisen tökerö: "Eikö siellä ole joku pärstäkerroin?" Näin sanoi siis koulutettu psykiatri, kokenut lääkäri. Voit vain kuvitella tuskani tuossa tilanteessa. Samassa huoneessa oli ympärillä kaksi hoitajaa, molemmat heistä tuijottelivat vaivaantuneita lattioita, kumpikaan ei puolustanut minua.

Myöhemmin eri psy. polilla ilmaisin hoitajalle haluni lähteä tekemään vapaaehtoistyötä vanhainkoteihin. Hän latisti suunnitelmani suoraan, ilmoittamalla että Suomessa on turha odottaa tekevänsä mitään tuollaista ilman koulutusta. Eli ei minkäänlaista kannustusta, ei apua etsiä vapaaehtoistyötä itselleni....Harmikseni uskoin hoitajaa, ja hylkäsin nekin suunnitelmat.

Onneksi nyt tiedän asioiden olevan toisin.

Olen käynyt tämän kuuden vuoden aikan lukuisilla eri psy. poleilla, eli ikävä kohteluni ei kohdistu vain tiettyyn yksikköön. Tämän vuoksi uskallan väittää vian olevan systeemissä, siinä tavassa, miten mielenterveyspotilaita kohdellaan. 

Kun lapseni kasvaa isoksi, en koskaan tule kannustamaan häntä juttelemaan kenellekään viranomaiselle, saatika hakemaan apua etenkään psy.polilta. Kokemukseni ovat jättäneet ihan hirvittävät traumat, elinikäiset kaltoinkohtelun jäljet. 

Toivon, että tulevaisuudessa hoitohenkilökunta muuttuisi empaattisemmaksi. Kasvattaisi haluaan oikeasti auttaa apua tarvitsevia, Kannustaa heitä saavuttamaan unelmiaan niiden latistamisen sijaan. 

Niitä, jotka eniten tarvitsevat apua, tulisi auttaa. Tällä hetkellä systeemi toimii niin, että apua ei todellakaan kannata pyytää, selvitä täytyy yksin. Jos vahingossa joutuu avun piiriin, voi olla, että avun sijasta joudutkin puolustautumaan "avun" antajaa vastaan. Millä tavalla tämä auttaa herkässä, tuskaisessa tilanteessa olevaa ihmistä? 

Kuuntelu. Välittäminen. Aito läsnäolo. Kannustaminen. Rakkaus. 

Kehitä näitä taitoja jos työskentelet auttaaksesi vaikeassa tilanteessa olevaa lähimmäistä.

Pliis. 

Ja se tärkein. Älä kiusaa apua tarvitsevaa. Koskaan.

Ja kuka minä olen?

Minä kirjoitan isoista asioista.

Mutta oikeasti, minä olen hyvin pieni.

Minä olen vain yksi tähti muiden joukossa.

Minä olen elänyt vain hetken, mutta koen, että olen kokenut jo ikuisuuden. Sisäisesti tunnen itseni hyvin usein paljon vanhemmaksi, kuin fyysisesti olen. Minulla on ollut elämässäni tilanteita, jolloin olen joutunut vaikeuksiin, koska olen unohtanut, että muut näkevät minut vain nuorena tyttönä. Vaikka olen käyttäytynyt kuin vanha, kokenut ihminen..

Minä haluan olla rakentamassa maailmaa, jossa meidän lapsemme voivat toimia opettajinamme. He näyttävät meille tien, ja saavat jakaa iätöntä viisauttaan. Ja me kuuntelemme hiljaa ja nöyränä.

Olen ollut paljon asioita. Olen ollut hyvin hiljainen, ja hyvin äänekäs. Olen ollut ujo, ja häpeilemättä tuonut itseäni äänekkäästi esille. Olen piiloutunut ja esiintynyt. Olen esittänyt tyhmää ja ollut pikkuvanha. Olen vihannut itseäni ja rakastanut itseäni. Olen ollut vihainen maailmalle, halunnut monta kertaa kadota maailmasta, ja olen rakastanut elämää ja maailmaa mielettömästi. Olen ollut siveellinen ja hyvin rietas. Olen kokenut oloni rumaksi ja hyvin kauniiksi.

Koska olen kokenut niin paljon, sisälläni on valtava määrä ymmärrystä. Ja tuo ymmärrys, myötätunto haluaa tulla ulos...

Jos me opettaisimme toisillemme, että on okei kokea olevansa erityinen. Sinä olet erityinen.

Yksi haastavin asia tässä maailmassa on uskoa itseensä, kun kukaan muu ympärilläsi ei usko sinuun. Mutta sinä pystyt siihen. Jos minäkin pystyin.

"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa"

"When the power of love overcomes the love of power, the world will know peace".

Minä haluan uskoa, että olemassaoloni tässä pallolla ei ole turhaa. Voitko sinä taata minulle että sillä on tarkoitus?

Onko sinun elämälläsi tarkoitus, jos niin mikä se on?

Ainoa hetki on nyt. Ei eilen, ei huomenna. Ei vuoden päästä. Nyt.

Ihminen on luonnostaan laumaeläin

Olen tarkkaillut ja ihmetellyt meidän ihmisten käyttäytymistä ryhmässä. Meillä on synnynnäinen tarve haluta kuulua joukkoon, ja tulla hyväksytyksi täysin omina itsenämme. Mutta kuinka monen meistä kohdalla tämä tarve oikeastaan toteutuu, ainakaan niin hyvin kuin toivoisimme?

Yhteiskunnassamme on kehittynyt tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä, joita lauman jäsenen tulee noudattaa. Eri ikäisten keskuudessa säännöt vaihtelevat, mutta pääpiirteittäin ne ovat suunnilleen samat. Yleensä suurin osa pyrkii olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa. Jos yksilö on liian erilainen, hän helposti joutuu syrjityksi, hylkiöksi. Kuitenkin teini-iässä korostuu tarve olla yksilöllinen ja erottua joukosta. Siispä ihminen pyrkii ympäröimään itsensä muilla erilaisilla yksilöillä.

Jokaisessa ryhmässä kuitenkin on säännöt, ja niin kauan kuin elämme valtaan perustuvassa hierarkisessa yhteyskunnassa, ei kukaan meistä voi olla täysin vapaa. On aina niitä, joita ihaillaan valta-asemansa takia enemmän kuin muita, niitä jotka saavat erityiskohtelua.

Mutta mikä on aseman hinta? Mikä on laumaan kuulumisen hinta?

Kenen elämää sinä oikeasti elät?

Jos joskus pysähdyt kuuntelemaan - kuuletko sydämesi äänen? Toimitko sitä vastaan, vaiko sen puolesta? Itkeekö se, vai laulaako se iloisena?

Yhteys Luontoon

Minun sydämeni särkyi ensimmäisen kerran jo pienenä.

Me asuimme omakotitalossa ja meillä oli iso piha. Meidän takapihalla oli ihana iso metsä. Metsän takana oli golfkenttä, mutta puut kasvoivat tiheään, eikä pihalta nähnyt metsän läpi.

Me lapset rakastimme temmeltää metsässä ja rakentaa majoja. Kerran hautasimme ikkunaa päin lentäneen linnun metsään.

Ei mennyt kuin muutama vuosi, ja metsurit saapuivat. He kaatoivat suurimman osan puista. Tämä kuulemma saa puut kasvamaan paremmin.

Pystyin suoranaisesti aistimaan, kuinka metsä muuttui surullisemmaksi. Tuosta hetkestä lähtien meidän pihalta pystyi näkemään suoraan golfkentälle. Se ei enää koskaan tuntunut samalta.

Ihmiset ovat aina ja tulevat aina keksimään erilaisia tekosyitä, miksi luonnon tuhoaminen on välttämätöntä. Mutta sanoa, että se on hyväksi luonnolle? Ilkeää ja tekopyhää, sanon minä.

Eli tuolloin, mun sydän särkyi. Ja se ei ole koskaan saanut parantua. Päinvastoin, olen joutunut turtumaan kipuun ja rakentamaan suojakuoria sydämeni ympärille. Joudun suojelemaan sitä, sillä tuo puidenhakkuu oli vasta alkua.

Kun vain poistut päiväksi ulos asunnostasi, varmasti voit havaita monia eri tapoja, millä luontoa tuhotaan. Joku polttaa tupakkaa, joku heittää roskia maahan, moni syö eläimiä ajattelematta mitä tekee, kaupassa suurin osa elintarvikkeista on pakattu muoviin.

Ja minä toivon. Ja rukoilen. Että joku päivä ihminen ymmärtäisi, näkisi, kokisi sen yhteyden. Me ja kaatamamme puut, meissä ei ole niin paljon eroa kuin luulemme...meillä on yhteys.

Meillä ihmisillä on kyky kommunikoida luonnon kanssa. Ja se kommunikoi takaisin, jos vain pysähdymme kuuntelemaan. Voit kysyä, ja saat vastauksen. Ennemmin tai myöhemmin. Me voimme jutella puille, heillä erityisesti on mieletön määrä viisautta sisällään. Hyvin moni puu on elänyt täällä pidempään kuin yksikään ihminen. Älä aliarvoi viestejä, mitä luonto antaa sinulle. Luonto on meidän äitimme, Äiti maa. Voisi sanoa, että me elämme hänen kohdussaan. Miksi emme rakastaisi häntä niinkuin hänkin rakastaa meitä? Hän antaa meille lämpöä, aurinkoa, ravintoa, vettä...miksi emme tuhoamisen sijaan keskittyisi siihen mitä voimme rakentaa? Mitä voimme antaa Äiti Maalle takaisin?

Seuravaan kerran kun kävelet ulkona ja kuulet linnun laulavan, kuuntele, mitä se yrittää kertoa sinulle.

"Can you sing with all the voices of a mountain? Can you paint with all the colors of the wind?"

Well, can you? 

Minä haluan oppia.

Pls Give us hope

Minulla alkaa usko loppua. Usko maailmaan. Ihmisiin.

Miksi tälläistä tapahtuu?

Miksi ihmiset ovat kovettuneet kiviksi? Milloin Miksi

Milloin lakkasimme kuuntelemasta sydäntämme ja aloimme uskomaan valheisiin totuuden sijaan?

Pakkorokotukset hoitohenkilökunnalle ovat astuneet voimaan. Ja se on vasta alkua...

Me olemme menettämässä meidän ihmisoikeuksiamme. Me menetämme itsemääräämisoikeutemme.

Ei ole kaukaa haettua verrata Suomea Pohjois-Koreaan. Onko tämä todella sellainen yhteiskunta, jossa haluamme elää? Onko täällä sellaiset olot, mihin haluamme lastemme syntyvän? Jos me emme pian ala tehdä jotain radikaalia, osoittaa vastarintaa, me menetämme vapautemme. Mitä meillä on jos ei vapautta?

Tälläiset muutokset iskevät, ja lujaa. Putoan, enkä tiedä onko mitään järkeä edes yrittää kiivetä enää ylös. Maailman tila näyttää muutenkin toivottamalta (ihan liian usein) ja ihan liian moni meistä kärsii, joka hetki. Kaikki tässä yhteiskunnassa on niin sekaisin, täysin järjenvastaista. Liian harva edes kyseenalaistaa jokapäiväisiä valintojaan. Vastaa minulle rehellisesti: onko meillä enää toivoa?

Koska minun uskoni koko ihmiskuntaan on hyvin häilyvä.

Ja kaiken tämä keskellä Suomi on äänestetty maailman onnellisimmaksi maaksi. Mutta kysyttiinkö meiltä mitään?

Tekevätkö mukavat tilastot ja kiva määrä numeroita ihmisen onnelliseksi? Kaikki tietävät siihen vastauksen. Ei meidän tarvitse tehdä muuta kuin avata ovi ja käydä ulkona. Kuinka moni vastaatulija hymyilee sinulle?

Me emme ole koneita. Miksi niin moni näyttää unohtaneen tämän?

Listaan tähän nyt muutamia asioita, jotka ovat rakkaassa maailmassamme nurinkurisesti:

-Kuolema nähdään surullisena asiana. Miksi? Koska kuolleen omaiset elävät harhaluulossa, että rakkaus on sama kuin kiinnittyminen, ja he ovat kiinnittyneet kuolleen läheiseensä. Me olemme vieraantuneet omasta todellisesta itsestämme myös niin paljon, ettemme muista, että "sielu" ei suinkaan katoa ruumiin kuollessa. Sielu jatkaa matkaa kotiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kuoleman tulisi olla ilon juhla. Muutoksen juhla.

-Yhteiskunnassamme rakkaus on puhdasta itsekkyyttä. Kysymme, kuka voi tehdä minut onnelliseksi, sen sijaan, että kysyisimme, mitä annettavaa meillä on muille. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu antaminen ja jakaminen. Yksin harva meistä voisi sanoa täysin nauttivansa elämästään, me olemme syntyneet laumaeläimiksi. Vauva ei selviä ilman muita ihmisiä.  Happiness is only real when shared.

-Raha on täysi illuusio. Ajaudumme nopeasti kohti tilaa, jolloin raha on pelkästään bittiavaruudessa leijuvia numeroita. Kukaan ei kyseenalaista sitä, että koko maapallossa on enemmän velkaa kuin rahaa. Pankit pyörivät vain sen avulla, että ihmiset ottavat lainaa. Raha on aikamme uusi Jumala, jota me palvomme. Emmekä ole koskaan kylläisiä....

-Katsomme mieluummin televisiosta ja internetistä, miten muut elämät elämäänsä, kuin menemme itse elämään sitä. Niitä harvoja, jotka päättävät repäistä ja haluavat lähteä maailmalle, moni arvostelee ja pitää "hulluina".

-Me elämme eristyksissä omissa kopperoissamme, raadamme niska limassa ja usein otamme lainaa, jotta saamme kopperomme maksettua. Olemme kopperoissamme niin yksinäisiä ja stressaantuneita juostessamme oravanpyörässä, että roikumme vapaa-aikamme somessa koittaen epätoivoisesti yhdistyä muiden ihmisten kanssa ja viikonloput juoksemme ehkä baareissa nollataksemme muististamme kaiken kokemamme stressin. Moni elää sillä periaatteella, että "eläkkeellä ehtii rellestää". Koko elämä pyörii tulevaisuuden varassa, unelmia ehtii toteuttaa sitten eläkkeellä. Kuinka moni on unohtanut, että ei, elämää ei voi suunnitella, tulevaisuus tuskin menee niinkuin odottaa.

Ja tämä oli vasta alkua. Näitä asioita on miljoona, asioita, jotka ovat meidän yhteiskunnassamme nurinkurin.

Ja vaatii rohkeutta kyseenalaistaa tätä kaikkea. Onnea, jos sinä uskallat.

Kasvatetaan meidän lapset hyviksi kyseenalaistajiksi. Ei pelätä kyseenalaistaa.

Koska, totuus kestää aina kyseenalaistamista. Vaikka se tapahtuisi miljoona kertaa.

Totuus ei koskaan muutu miksikään.

Mielensairaudet

Minä olen kokenut elämäni aikana yhtä sun toista ongelmaa mielessäni, joka voitaisiin diagnosoida joksikin sairaudeksi.

Minä en usko mielisairauksiin.

Toisinsanoen, en usko niiden nykyisen "hoidon" parantavan itse sairautta. En usko niiden hoidon parantavan sairautta kärsivän olotilaa.

Tällä hetkellä me elämme yhteiskunnassa, joka sanoo, että tunteminen on sairasta. Syvästi tunteminen ja sureminen luokitellaan nykyään viaksi. Olen kuullut, että jos ihminen menettää läheisensä ja suree tämän kuolemaa pidempään kuin 3 viikkoa, hänet voidaan diagnosoida masentuneeksi. Onko tämä sinun mielestäsi oikein?

Huomautan vielä, että blogissani kirjoitain vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani. Haluaisin tosin lisätä, että uskoisin maailmankäsitykseni olevan kehittyneempi kuin monen samanikäiseni. Uskoisin tietäväni enemmän maailmasta ja sen laeista, ihmisestä ja sen mielestä enemmän kuin moni itseäni vanhempi henkilö. Olen hyvin varma siitä mitä kirjoitan, tosin tiedän myös että elämä perustuu muutokseen ja asiat muuttuvat, mutta kirjoitan blogissani havaintoja maailman nykytilasta, sellaisena kuin se on tällä hetkellä.



                                                                  Masennus

Olen kokenut pitkään masennuksen tunteita. Vuosia näitä tunteita ja niiden alkuperää tarkkailtuani ja pohdiskeltuani, sain oivalluksen. Tiedän mistä masennus johtuu. Uskoakseni suurin osa maailman ihmisistä jotka kokevat olevansa masentuneita kokevat niin, koska he eivät syystä tai toisesta toteuta elämän tarkoitustaan. Eli he menettävät halun elää. Ja toisin kuin lääkärit, toisin kuin moni muu, minä sanon tämän olevan aiheellista. He menettävän halun elää siksi, koska he eivät syystä tai toisesta toteuta elämän tarkoitustaan. Toisinsanoen, he kokevat että heillä ei sillä hetkellä olekaan syytä olla elossa. Ja uskallan sanoa tämän johtuvan siitä, että yhteiskunta ei ole tukenut heitä heidän tarkoituksensa luomisessa.

Jokaisella meistä on intohimo. Koemme intohimoa jotakin asiaa kohtaan. Tämän intohimon toteuttaminen on meidän elämämme tarkoitus.

Minulle se on kirjoittaminen. Koen asioita, jotta voisin kirjoittaa niistä. Koen kirjoittaakseni, opettaakseni. Koen olevani vanha opettaja nuoren tytön ruumiissa.

Uskon elämälläni olevan suurempikin tarkoitus. Ja odotan mielenkiinnolla mikä se on. Voin varmaksi sanoa tajuavani sen vasta kun olen elänyt suurimman osan elämästäni.

Mutta minulla kesti vuosia löytää elämän tarkoitukseni. On mennyt 27 vuotta, jotta olen saanut tarpeeksi itseluottamusta voidakseni varmuudella sanoa tietäväni minun elämäni tarkoituksen. Jokaisen ihmisen tarkoitus on eri, mutta minä tiedän, että  jos jokainen meistä löytäisi oman tarkoituksensa, maailman kaikki ihmiset voisivat hyvin ja mielensairaudet katoaisivat.

Suurin osa maailman ihmisistä ei tiedä tarkoitustaan. Moni pohdiskelee ja arvailee elämän tarkoitusta siihen kuitenkaan varmoja vastauksia saamatta. Minä kuitenkin uskallan väittää, että nämä vastaukset löytyvät jokaisen meistä sisältä. Sinä tiedät jo kaiken tietämisen arvoisen elämästä.

Hyvin moni myös elää elämäänsä jonkun toisen tarkoitusta luoden. He elävät elämäänsä sen mukaan, miten joku toinen haluaa heidän elävän. Erinäisistä syistä johtuen. Moni myös tietää elämänsä tarkoituksen lapsena, mutta kadottaa sen kasvaessaan. Siksi nämä asiat ovat monelle vaikeita kohdata, ja sen takia kirjoitukseni herättää monissa erinäisiä tunteita, kuten vihaa, ärsytystä, turhautumista, kiukkua, torjuntaa, väheksyntää.

Mutta minä uskallan väittää tietäväni, miten maailma toimii. Maailma on suoranaisesti heijastusta omasta mielestämme. Oletko huomannut, että kun sinulla on huono päivä, koet ärsytystä, turhautumista ja kiukkua, niin arkiset jokapäiväiset asiat tuntuvat raskailta, suorastaan ylitsepäättömiltä? Mutta kun sinulla on hyvä päivä, saat tehdä jotain mitä rakastat, ajatuksesi ovat kevyitä, asiat sujuvat kuin itsestään? Olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan, käyt mielenkiintoisia piristäviä keskusteluja tuntemattomien kanssa.

Eli mielialamme, ajatuksemme heijastuvat suoraan ulkoiseen maailmaan. Me vaikutamme maailmaan joka hetki. 

Minä en henkilökohtaisesti usko kirjaviisauteen. En arvosta älykkyyttä, mitä ihminen voi saavuttaa lukemalla paljon tai käymällä arvostettuja kouluja. Uskon, että kaikista tärkein ihmisen väline on kokemuksen tuoma viisaus. Koska vain tällöin ihminen oikeasti voi väittää jonkun asian olevan totta. Uskon tämän olevan yksi suuri ongelma yhteiskunnassamme. Täällä arvostetaan älykkyyttä, ei viisautta.

Tämän takia minä en pysty elämään yhteiskunnassamme kovin korkeassa asemassa tällä hetkellä, jos näin voi sanoa. Näen liian monen valheen, illuusion läpi. En osaa tarpeeksi hyvin teeskennellä, en pysty sulkemaan silmiäni pitkäksi aikaa. Monet ovat kyllä yrittäneet. Minua on yritetty tukahduttaa. Mutta joku päivä, löydän aina uudelleen elämäni tarkoituksen ja palaan tekemään sitä.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että tämänhetkinen yhteiskuntamme on niin sekaisin, että täällä sekoaminen on ainoastaan hyvä merkki. Merkki siitä, että on vielä kosketuksissa sisimpäänsä, omaan ihmisyyteensä. Ei ole osannut kylmettää itseään liikaa.  Eli jos koet että sinulla on joku "mielenongelma", pitäisin sitä vain hyvänä merkkinä. Muistat vielä kuka olet, ainakin sisimmässäsi.

Kaltaisiani luovia taiteilijasieluja ei arvosteta tarpeeksi - vielä. Toivotaan, että asia muuttuu tulevaisuudessa ;)

Intuitio (yhteiskunta vs. maailma)

(Viime aikojen pohdintani liittyvät vaistoon, ja siihen miten paljon me ihmiset olemme vierautuneet luonnosta. Meitä ei opeteta enää luottamaan vaistoomme. Meidän luontaisiin vaistoihimme ei uskota yhteiskunnassa. Jo kouluissa pitäisi lukemisen ja kirjoittamisen ohella opettaa ihmisiä luottamaan intuitioonsa. Tähän on erilaisia harjoituksia joita voisi hyödyntää.)

Kun lapsi syntyy, jo synnytyssairaalassa vanhempia pakotetaan herättämään nukkuva lapsi ja antamaan tälle maitoa. Miten järjenvastaista tämä on? Kuinka todennäköistä on, että nukkuva lapsi kuolisi nälkään? Onko näin muka käynyt historiassa, että ennen vastasyntyneiden pakkoherättämistä pienet vauvat kuolivat nukkuessaan nälkään? En ole ottanut selvää, mutta epäilen suuresti.

Näin meille opetetaan jo vastasyntyneinä, että emme saa toimia vaistomme varassa. Tervetuloa maailmaan, täällä määrää joku muu. Voit elää täällä niin kauan, kun annat jonkun muun ohjata elämääsi.

Olen oppinut kantapään kautta luottamaan intuitiooni. Edelleenkin opettelen tuota oppiläksyä.

Vaikuttavin kokemukseni tähän liittyen taitaa olla se, kun jouduin pakkohoitoon. Olin psykoosissa, mutta olin hyvin hyvin intuitiivisessa tilassa. Silloin minulle tärkeät ihmiset vannoivat, että jos menen kotiin, minua ei pakoteta mihinkään. He vannottivat minulle, että mitään ei tehdä minulle vasten tahtoani. Etten joudu tekemään mitään, mitä en halua. He valehtelivat minulle. Tiesin, että he valehtelivat. Kun sitten saavuin kotiin, siellä odotti poliisi ja ambulanssi.  Minut raahattiin väkivalloin autoon ja sairaalaan. Mutta silloin kamppailin sen kanssa, että miten minulle niin tärkeät ihmiset voisivat valehdella minulle hädän hetkellä niin tärkeästä asiasta kuin vapaus. Ja vaikka he uskoivat tekevänsä oikein, he tekivät vain niinkuin lääkärit määräsivät, ketkä taas saivat määräyksensä korkeammilta tahoilta...kuinka he pystyivät elämään itsensä kanssa sen jälkeen? Kuinka he pystyivät elämään sen kanssa, että aiheuttivat minulle hyvin hyvin syvät traumat ja haavat? Sen jälkeen en ole kunnolla pystynyt luottamaan keneenkään, mutta kaikista vähiten olen pystynyt enää luottamaan perheeseeni ja entisiin ystäviini. Minulle on aina ollut vaikeaa luottaa ihmisiin, mutta tuona hetkenä maailma opetti minulle, että pystyn luottamaan itseeni. Intuitioni on aina oikeassa.

Tuosta kokemuksesta tärkein pointti on ristiriita. Miten läheiseni kertoivat minulle, että minun tulee luottaa heihin itseni sijaan. Miten sisäisesti tiesin voivani luottaa itseeni heidän sijaan. Minun tuli tuossa tilanteessa luottaa heihin itseni sijaan, ja he pettivät minut. Kamppalin vuosia itseluottamukseni takaisin saamisessa. Nyt vihdoin, tiedän voivani taas luottaa itseeni. Nykyään intuitioni toimii taas niin hyvin, että jos pysähdyn hetkessä kuuntelemaan hetkeksi, tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi. Nään ennunia. Saan erinäisissä hetkissä välähdyksiä tulevaisuudesta. Pystyn itseäni kuuntelemalla aina tietämään, tuleeko seuraava kokemus olemaan mukava vai haasteellinen. Intuitioni auttaa minua päätösten teossa.

Ja uskon että jokaisessa meistä piilee tämä kyky. 

Sinussakin.

Mutta edelleenkin huomaan, että en ole oppinut tuota läksyä vielä täysin. Esimerkkinä se, kun kävin toissapäivänä kirpputorilla. Tarvitsin uuden mukin ja puntaroin kahden välillä. Toinen mukeista näytti  ulkoisesti houkuttelevammalta mutta toinen tuntui oikeammalta. Kysyin puolisoni mielipidettä, ja hän piti enemmän tuosta mukista, joka minua viehätti enemmän ulkoisesti, mutta jokin siinä häiritsi. Luotin kuitenkin hänen mielipiteeseensä, ja kotona huomasin, että muki haisee tunkkaiselta. Olen pessyt sen kaksi kertaa pesukoneessa ja se haisee edelleen, joten en voi käyttää sitä. Mitä tästä siis opin? Olisi pitänyt luottaa intuitiooni.

Olen oppinut tällä planeetalla tässä kehossani asuessani sen, että voin aina luottaa Maailmaan (Luontoon, Eläimiin, Universumiin, Jumalaan, Enkeleihin....) mutta en voi läheskään aina luottaa yhteiskuntaan. Olen oppinut, että yhteiskunta ei tue uskoamme maailmaan. Maailma ja yhteiskunta ovat kaksi eri asiaa, ja näitä ei pidä sekoittaa toisiinsa.

Tosin, minä toivon ja uskon, että joku päivä yhteiskunta heijastuisi toimimaan enemmän Maailman lakien mukaisesti. Ei olisi enää intuitiota rajoittavia sääntöjä. Yhteiskunta olisi vapaa.

En tiedä, millä nimellä kutsua yhteiskuntaa tässä blogissa. Länsimainen yhteiskunta? En ole asunut eri maissa, joten en tiedä, miten systeemi siellä toimii kunnolla. Mutta olen matkustanut paljon, ja olen huomannut, että vain omaan itseensä voi luottaa. Toisiin ihmisiin ei. Etenkään niihin, jotka ovat sisällä syteemissä. Ihmiset todellakin käyttäytyvät usein tiedostamattaan niinkuin agentit Matrixissa :D

Minä etsin vielä omaa heimoani. Uskon, että joku päivä löydän sen. Sellaiset ihmiset, joihin voin luottaa. Vapaat sielut. Minulla on jo elämässäni joitakin ihania ihmisiä, mutta en tunne heitä kovin hyvin. Haluaisin tutustua paremmin.

Maailman tila

Maailma huolestuttaa minua tänään.

Niin moni asia on väärin. Kela on tehnyt yhteisöasumisen melkein mahdottomaksi pienituloisille. Vaikka yhdistyminen on juuri se, mitä me suomalaiset tarvitsemme.

Kuulin myös, että jäätiköt ovat sulaneet Grönlannissa samaan aikaan kun Suomessa on pakkasta. Ilmastonmuutos siis on todellinen - näiden faktojen valossa, miten ihmiset voivat vielä väittää että ongelmaa ei ole tai se on korjattavissa, sitten joskus myöhemmin? Kuinka itsekäs ihminen voi olla? Miksi kukaan ei tee mitään? Kuinka kauan aiomme jatkaa elämäämme normaalisti niinkuin mitään ei tapahtuisi? Minä uskon että niin kauan, kunnes muutos alkaa koskettaa juuri sinua. Sitten kun ilmastonmuutos ravistelee Suomea tavalla, että emme voi enää elää täällä, vasta silloin ihmisten on avattava silmänsä ja tehtävä jotain. Ja uskon, että silloin on jo liian myöhäistä.

Tälläkin hetkellä maailma on aivan sekaisin. Lähi-idässä soditaan, tuhansia ihmisiä pakenee joka päivä kuolemaa, vain jotta heidät voitaisiin lähettää takisin kuolemaan. Miljoonia ihmisiä näkee nälkää ja lapset joutuvat tekemään töitä naurettavalla palkalla. Mutta kukaan täällä ei tee mitään, koska minulla on asiat hyvin. Vai onko?

Miksi en tee mitään?

Minä en tee mitään, koska minä koen, että yksin en voi tehdä mitään. Minä en tee mitään, koska aikaisemmin kuin koitin tehdä, minut leimattiin mielenvikaiseksi.

Siispä ainoa tapa mitä keksin tehdä, on kirjoittaa. Jos tällä tavalla pystyisin herättämään edes yhden ihmisen näkemään maailman todellista tilaa itseään pidemmälle. Näkemään sen, miten maailma on oikeasti aivan sekaisin ja meidän on tehtävä muutos, ja pian. Koska luonto TULEE pistämään vastaan, emme voi kohdella äitiämme ihan miten vain.

Sillä muuten aika loppuu kesken.

Joten ota odotellessa pieniä askelia. Valitse se ekologinen tiskiaine kemikaalien sijaan. Vähennä lihansyöntiä tai älä syö lihaa ollenkaan. Osta luomua. Vähennä tupakointia tai älä tupakoi. Vältä soijaa jos asut Suomessa. Käy kirpputorilla vaatekaupan sijaan, muutenkin vältä uuden tavaran ostamista. Älä aja lyhyitä matkoja autolla tai älä aja ollenkaan.

Ja tärkein - älä työskentele paikassa joka tekee pahaa maailmalle.

Ja puhu maailman tilasta. Älä epäröi ottaa asiaa puheeksi...mutta jos et pysty puhumaan, tai jos puheesi tyrmätään heti, niin ainakin voit näyttää omalla esimerkilläsi miten säästää maailmaa. Edes vähän.

Eletään sellaisia aikoja, joissa asioista rauhallisesti keskusteleminen ei enää riitä. Vaan nyt tarvitaan oikeita tekoja. Nopeita sellaisia.

Uskon, että jokainen sisimmässään haluaa parempaa maailmaa. Uskon, että sinä välität.

Ainakin haluan uskoa.

Muutosta odotellessa. Menen pukemaan lapseni ja lähden kaupungille näkemään miestäni. Elämä jatkuu samana, ainakin toistaiseksi.

Hei maailma

Hei.

Tämä on ensimmäinen kerta vuosiin, kun kirjoitan julkisesti. Rakastan kirjoittamista, mutta kerran pitkällä matkalla ollessani kaikki kirjoitukseni varastettiin, ja sen jälkeen sisälleni kehittyi blokki. En ole uskaltanut aloittaa uudestaan. Kuin vasta nyt. Silti olen ihan pihalla - mitä minä olen tekemässä? Mitä minä kirjoitan?

Tarkoitukseni on terapioida itseäni tuomalla ajatuseni "paperille". Salainen toiveeni on myös, että joku päivä kirjoitukseni tavoittaisi ihmisiä, jotka ovat kokeneet kärsimystä elämässään ja jotka kokevat, että kokemuksistani voisi olla heille jotain apua, että se loisi edes hitusen toivoa paremmasta maailmasta.

Kaikki unelmoivat paremmasta maailmasta. Me olemme täällä yhdessä rakentamassa sitä. Joka ikinen päivä, joka ikinen meistä.  Ei unohdeta sitä.

Minua aihe koskettaa erityisesti, sillä olen pienen lapsen äiti. Kasvatan lapseni tiedostaen, että hän on suuri vaikuttaja tulevassa maailmassa ja hän on tullut suoraan tietoisuudesta. Hän on minun opettajani, vähintään  yhtä paljon kuin minä olen hänen. Toivon, että jokainen vanhempi, ja jokainen ihminen joka on paljon tekemisissä lasten kanssa, muistaisi tämän. Toivon, että jokainen muistaisi kunnioittaa tuota lasten iänikuista vanhaa viisautta mitä jokainen meistä kantaa sisällään mutta mihin lapset ovat niin paljon paremmin kosketuksissa kuin me isot ihmiset.