Kohti Maata

Nyt jalkani alkavat laskeutua maan pinnalle. Kävin taas hetken avaruudessa ja nyt olen tulossa takaisin.

Minulla on psyykenlääkitys jota syön, koska tarvitsen sitä selvitäkseni hengissä. Ilman sitä menen niin herkkään tilaan, että en kykene elämään täällä. Silloin maailma tuntuu aivan liian julmalta paikalta elää. Silloin se elämä, missä täytyy huolehtia että on tarpeeksi rahaa, pitää jtn ihme kulisseja yllä, maksaa laskuja, käydä kaupassa, huolehtia kodista ja lapsen ja omista tarpeista tuntuu mahdottomalta (ja järjettömän tylsältä). Silloin huomaan ja tajuan, että rutiinit ei vain yksinkertaisesti ole mua varten, mutta joudun jonkinlaiseen vankilaan, jossa tuntuu että ulospääsyä ei ole. En pääse eroon vainoavista ajatuksistani ja silloin tuntuu että minut on kirottu. Silloin kuuloni herkistyy ja yhdistän ihan kaiken, mitä ympärilläni puhutaan, liittyvän itseeni. Pelkään silloin, että koko maailma vainoaa minua ja haluaa tuhota minut. Silloin kuvittelen, että minusta varoitetaan joka paikassa minne menen ja silloin oikeasti tuntuu, että maailma pyörii vain minun ympärilläni ja tuntuu, että olen syntynyt maailmaan jotta muut voisivat lytätä ja nauraa minulle, kohottaa itseään haukkumalla juuri minua. Tuntuu, että kun pelkään tai ahdistun, koko maailma aistii sen ja "energiavampyyrit" haistavat ahdistukseni ja hyökkäävät heti kimppuuni. Silloin muut ihmiset tuntuvat järjettömän epätodellisilta. Ehkä nämä kokemukset johtuvat traumaattisesta menneisyydestä?

En mielelläni lokeroi ihmisiä, mutta jotta tätä tekstiä voisi ymmärtää, käytän termiä narsisti. Mutta on hyvä tietää, että tarkoitukseni ei ole leimata ketään ihmisryhmää, vaan ymmärrän, että kyseessä on hyvin rikkoutunut ihminen jonka minuus on jo lapsuudessa rikottu pirstaleiksi. Aivan niinkuin minun. Minussakin on se narsistinen osa minussa, jonka täytyy tulla esiin jotta en tulevaiuudessa vedä tälläistä tuhoavaa ihmissuhdetta puoleeni. Korostan uskovani, että ihan mistä tahansa ihmisyydessä on mahdollista parantua. Myös narsismista. Mutta se halu ymmärtää omia haavoja, rohkeutta katsoa niitä, ja hyväksyä ne täytyy lähteä tästä ihmisestä itsestään. Ei kenestäkään muusta. Oivallukset ovat ne, jotka meidän tulee jokaisen kokea itse. Kukaan muu ei voi saada meitä oivaltamaan asioita, he voivat vain istuttaa siemeniä.


Olin suhteessa narsistin kanssa, ja se sai minut miettimään miten yhteiskunta  käytännössä toimii. Narsistit ja pyskopaatit pärjäävät täällä parhaiten. He johtavat maailmaa. Eihän tämä voi olla suunnitelma, eihän? Se että, he tuhoavat ihmisiä, sitten nämä rikkoutuneet ihmiset menevät lääkäriin hakemaan apua. Lääkäri tuskin kertoo heille, että he ovat olleet hyvin tuhoisissa ihmissuhteissa ja tuskinpa lääkäri antaa heille neuvoja, miten parantaa rikkoutunut itsetunto ja parantua niin, ettei enää vedä puoleensa narsisteja. Ei, lääkäri antaa heille todennäköisesti pillerit käteen ja lääkefirmat kukoistavat. Sitten rikkoutuneet ihmiset, kuten, minä, koitan epätoivoisesti nauttia elämästä, kovan paineen alla puurtaa eteenpäin, ja parannan oloani ostelemalla asioita. Ihania vaatteita, uu mageet kengät, hieno lompakko, ehkä materia tuo minulle onnen ja parantaa minut? Kierre on valmis, yhteiskunta juhlii.

Rikkoutuneet ihmiset rikkovat toisia. Mutta eikö se olekin äärettömän kaunista, kun näkee jonkun kärsivän ihmisen tai olennon auttavan toista vaikeassa tilanteessa olevaa? Hmm.

Millainenkohan maailma olisi, jos jokainen ottaisi aikaa parantaakseen itsensä? Varmaan aika erilainen. Mutta harva haluaa hyväksyä, että itsessä olisi mitään parannettavaa. Tai sitten on heitäkin, jotka näkevät pelkästään vikoja itsessään. Ja meitä, jotka ovat juosseet suuren osan elämästään koittaen parantaa muita parantamatta ensin itseään.