Hei.
Mitä on vielä jäljellä?
Tunnen kaikki tunteet niin syvinä. En tiedä olenko masentunut....mutta pienetkin pettymykset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä
En oikein tiedä miten pukea sanoiksi mitä juuri ajattelin.
Minun on niin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tai on vaikea luottaa ihmisiin....
Kerran Intiassa eräs mies tuli meidän luokse ja sanoi, että hän haluaa lukea meitä meidän silmistä. Että hän näkee ihmisiä hetken katsomalla syvälle silmiin, näkee heidän sisäänsä. Hän katsoi minua, ja näytti surulliselta. Hän näki pelkoa...
Tuo sama pelko taitaa olla minun sisälläni edelleen kun tutustun ihmisiin. Vaikka kuinka koitan peittää sitä. Hyvin kauan naamioiduin tyhmän ja hauskan roolin taakse, koska en kokenut mitään muuta vaihtoehtoa. Se kuitenkin kostautui ja sattui. En koe että minua on paljon elämäni aikana arvostettu omana itsenäni oikeasti. Ei samalla tavalla kuin muita. Mietin, mitä teen väärin?
Haluaisin niin paljon enemmän ihmisiä elämääni. Mutta en halua enää että minua satutetaan. Enkä halua tuntea oloani epämukavaksi ja miettiä koko ajan, mitä jos teen jotain väärin taas kerran ja minusta ei pidetä ja menetän mahdollisuuteni.
Nuo arvottomuuden tunteet kompensoituvat ylimielisyytenä.
En pysty olemaan oma itseni täysin, koska minua on satutettu niin monta kertaa. Niin suljen itseni väkisin ulkopuolelle. En rentoudu täysin koska pelkään tulevani hylätyksi. Mutta samalla toteutan sitä itse...
Olen vankilassa omassa kehossani.
Haluan vapaaksi.....
Haluan nauttia elämästä. Haluan uskoa, että ansaitsen nauttia. Että minulla on siihen oikeus...
Haluan auttaa muita. Minusta tuntuu usein, että kaiken tämän kärsimyksen takia minulla on valtava määrä empatiaa sisälläni. Se odottaa ulospääsyä, mutta ei vain löydä tietä. En tee mitä minun pitäisi, en kykene tekemään niin paljon kun minulla olisi potentiaalia. Ja koen siitä valtavaa syyllisyyttä joka päivä ja se musertaa minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3