Viime yönä pyörin sängyssä monta tuntia hereillä. Muistelin menneisyyttäni. Ehdottomasti elämäni paras aika vyöryi mieleeni: se kun olin nuori ja täysin Vapaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tutustuin sellaisiin ihmisiin, sellaiseen porukkaan jossa tunsin oloni täysin hyväksytyksi juuri tälläisenä hassuna omana itsenäni kuin olen. Oloni oli niin turvallinen, niin vapaa. Minulla ei ollut silloin vastuuta juuri mistään, ei mitään oikeita huolia tai murheita. Oli kesä, kaikki oli ihanaa ja jännittävää. Olin huoleton ja hyvin hyvin onnellinen. Elämässäni oli pitkästä aikaa myös romansseja...se oli melkein kuin taikaa.
Mutta tuo aika loppui hyvin nopeasti. Sitten elämä muuttui, tapasin nykyisen mieheni. Ethän käsitä väärin, rakastan nykyistä elämääni, ja miestäni. Tulevaisuus näyttää hyvin valoisalta ja odotan sitä innolla kuin pikkulapsi. Mutta silti jokin tuossa ajanjaksossa oli sellaista, mitä kaipaan. Jotain mitä en ole kokenut sen jälkeen.
Kaiken tuon ihanan ajan muisteleminen nostatti pintaan tunteita. Kyyneleet valuivat vuolaina. Ehkä kaipasin vapautta. Sitä että en ollut vastuussa kenestäkään, en kunnolla edes itsestäni. Kaipasin sitä yhteenkuluuvuuden tunnetta, sitä että olin täysin hyväksytty juuri tälläisenä.
Tajusin siinä tunnemyrskyn keskellä jotain. Tuo tunne oli varastoitunut sisälläni ties kuin pitkään, ja nyt vasta päästin sen kunnolla ulos. Uskalsin tuntea. Nyt kun oli yö ja makasin sängyssä, tekemättä mitään. En yrittänyt tukahduttaa tunnetta millään, en selannut älypuhelinta, avannut tv:tä, jutellut kaverille. Annoin tunteiden vain tulla ulos. Se oli äärettömän helpottavaa ja vapauttavaa. Mitä olin pelännyt? Miksi pelkäämme tuntea?
Nyt tiedän, mitä kohti liikkua. Tajusin, että tuon osan elämästäni ei tarvitse olla ohi. Voin kokea samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vapautta. Elämäni onkin menossa sitä kohti. Tapahtumat ovat järjestyneet niin, että pian minulla luultavasti on ihania ihmisiä ympärillä, ryhmä missä on turvallista olla oma itsensä. Tärkeää kuitenkin on, että koin noita tunteita ja hyväksyin niitä. Jotta tiedän, mitä tavoitella. Mitä kohti ajaa. Se sai minut tajuamaan, että meidän tunteemme luovat elämämme.
Tunteet ovat kuin kivi, jotka sallimalla, tuntemalla ne, sysäävät tuon kiven vierimään. Ne ohjaavat elämäämme sellaisiksi kuin se milläkin hetkellä on. Yhteiskuntamme ei ole terveellinen. Meitä opetetaan jatkuvasti tukahduttamaan tunteitamme niin paljon, että ne väkisin pursuavat ulos kehostamme, jotta meidän olisi pakko kohdata ne. Sitten menemme lääkärille ja he keksivät lisää keinoja tukahduttaa noita hälymerkkejä.
Rakkaat kanssakulkijat, nyt on tullut aika alkaa tuntea. Salli itsellesi lupa tuntea kaikkia maailman tunteita. Ei luokitella niitä turhaan negatiivisiksi tai positiivisiksi. Ne ovat kaikki yhtä tärkeitä, aivan yhtä ihania. Voit ajatella tunteitasi kuin ne olisivat lapsiasi. Opettele rakastamaan heistä jokaista. He ovat kaikki aivan yhtä arvokkaita. Heillä kaikilla on sinulle tärkeä viesti. Anna heidän juosta ulkona jos he niin pyytävät. Älä lukitse heitä yksin pimeään huoneeseen. Muuten heillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää löytää tie ulos.
Aikaisemmin kirjoitin rakkauden vallankumouksesta. Minusta tuntuu, että nyt on alkamassa tunteiden vallankumous. Sieluni myhäilee tyytyväisenä lootusasennossa tätä kirjoittaessani. Uskon, että voimme saavuttaa harmonian vain sallimalla jokaisen lapsemme olemassaolon. Sitä on kai olla ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3