Tiesitkö, että jos haluat aloittaa psykoterapian, niin et saa sitä, jos kärsit/ olet juuri kärsinyt tietynlaisesta mielenterveysongelmasta? Et myöskään saa terapiaa, jos käytät päihteitä.
Jos parisuhteessasi on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, ja haluaisitte pariterapiaa, niin te ette saa sitä.
Vaikka edellämainnituissa tilanteissa olisi mielestäni äärimmäisen tärkeää saada juuri terapia-apua. Terapia todennököisesti olisi juurikin se, mitä ihminen tarvitsisi toipuakseen kärsimästään mielenongelmasta, päästäkseen eroon päihteistä, tai saadakseen apua väkivaltaan.
Minä pääsin jokin aikaa sitten Kelan tukemaan pyskoterapiaan. Olen odottanut terapiaan pääsyä nyt vuosia. Sain kaikenkaikkiaan odottaa kuusi vuotta.
Tuona aikana kuin odotin, ainoa "apu" mitä minulle tarjottiin oli jutteluseura psykiatrisella poliklinikalla. Ja haluan tuoda nyt esiin kaikille sen, mitä tuo "apu" oikeasti minulle teki ja miten se vaikutti itsetuntooni.
Voisin kutsua tuon juttelun olevan tietyllä tasolla henkistä väkivaltaa. Kun tuo avohoito alkoi, minulta kysyttiin joka tapaamisen aluksi, mistä haluaisin kyseisellä tapaamisella jutella. Vastasin, joka kerta, että psykoosikokemuksesta. Halusin käsitellä nuo kokemukset läpi, ja saada niihin ulkopuolista nökokulmaa. Lääkärit ja hoitajat tapittivat minua jonkinlainen inhottava sääli silmissään, ja kylmästi vaihtoivat puheenaihetta. He sivuuttivat täysin nuo toiveeni. Joka kerta. Joka kerta he kuitenkin aina tapaamisen aluksi kehtasivat kysyä, mistä halusin jutella sillä kerralla. Voit vain kuvitella, kuinka turhauttavalta ja kamalalta se tuntui.
Sain myös kuulla lukemattomia kertoja tapaamisten edetessä, että hoitajalla ei ole pyskoterapeutin koulutusta joten hän ei osaa auttaa minua esim. lapsuuteni käsittelyssä. Kuitenkin oli aina lukuisiä erinäisiä syitä, miksi minulle ei varsinaista psykoterapiaa myönnetty.
Elämäni kokemista mielekkääksi, tulevaisuuteni parantumista ei myöskään psy. polilla tuettu lainkaan. Päinvastoin. Kun mainitsin hakevani opiskelemaan lähihoitajaksi, lääkärin kommentti oli harvinaisen tökerö: "Eikö siellä ole joku pärstäkerroin?" Näin sanoi siis koulutettu psykiatri, kokenut lääkäri. Voit vain kuvitella tuskani tuossa tilanteessa. Samassa huoneessa oli ympärillä kaksi hoitajaa, molemmat heistä tuijottelivat vaivaantuneita lattioita, kumpikaan ei puolustanut minua.
Myöhemmin eri psy. polilla ilmaisin hoitajalle haluni lähteä tekemään vapaaehtoistyötä vanhainkoteihin. Hän latisti suunnitelmani suoraan, ilmoittamalla että Suomessa on turha odottaa tekevänsä mitään tuollaista ilman koulutusta. Eli ei minkäänlaista kannustusta, ei apua etsiä vapaaehtoistyötä itselleni....Harmikseni uskoin hoitajaa, ja hylkäsin nekin suunnitelmat.
Onneksi nyt tiedän asioiden olevan toisin.
Olen käynyt tämän kuuden vuoden aikan lukuisilla eri psy. poleilla, eli ikävä kohteluni ei kohdistu vain tiettyyn yksikköön. Tämän vuoksi uskallan väittää vian olevan systeemissä, siinä tavassa, miten mielenterveyspotilaita kohdellaan.
Kun lapseni kasvaa isoksi, en koskaan tule kannustamaan häntä juttelemaan kenellekään viranomaiselle, saatika hakemaan apua etenkään psy.polilta. Kokemukseni ovat jättäneet ihan hirvittävät traumat, elinikäiset kaltoinkohtelun jäljet.
Toivon, että tulevaisuudessa hoitohenkilökunta muuttuisi empaattisemmaksi. Kasvattaisi haluaan oikeasti auttaa apua tarvitsevia, Kannustaa heitä saavuttamaan unelmiaan niiden latistamisen sijaan.
Niitä, jotka eniten tarvitsevat apua, tulisi auttaa. Tällä hetkellä systeemi toimii niin, että apua ei todellakaan kannata pyytää, selvitä täytyy yksin. Jos vahingossa joutuu avun piiriin, voi olla, että avun sijasta joudutkin puolustautumaan "avun" antajaa vastaan. Millä tavalla tämä auttaa herkässä, tuskaisessa tilanteessa olevaa ihmistä?
Kuuntelu. Välittäminen. Aito läsnäolo. Kannustaminen. Rakkaus.
Kehitä näitä taitoja jos työskentelet auttaaksesi vaikeassa tilanteessa olevaa lähimmäistä.
Pliis.
Ja se tärkein. Älä kiusaa apua tarvitsevaa. Koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3