torstai 8. maaliskuuta 2018

Mielensairaudet

Minä olen kokenut elämäni aikana yhtä sun toista ongelmaa mielessäni, joka voitaisiin diagnosoida joksikin sairaudeksi.

Minä en usko mielisairauksiin.

Toisinsanoen, en usko niiden nykyisen "hoidon" parantavan itse sairautta. En usko niiden hoidon parantavan sairautta kärsivän olotilaa.

Tällä hetkellä me elämme yhteiskunnassa, joka sanoo, että tunteminen on sairasta. Syvästi tunteminen ja sureminen luokitellaan nykyään viaksi. Olen kuullut, että jos ihminen menettää läheisensä ja suree tämän kuolemaa pidempään kuin 3 viikkoa, hänet voidaan diagnosoida masentuneeksi. Onko tämä sinun mielestäsi oikein?

Huomautan vielä, että blogissani kirjoitain vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani. Haluaisin tosin lisätä, että uskoisin maailmankäsitykseni olevan kehittyneempi kuin monen samanikäiseni. Uskoisin tietäväni enemmän maailmasta ja sen laeista, ihmisestä ja sen mielestä enemmän kuin moni itseäni vanhempi henkilö. Olen hyvin varma siitä mitä kirjoitan, tosin tiedän myös että elämä perustuu muutokseen ja asiat muuttuvat, mutta kirjoitan blogissani havaintoja maailman nykytilasta, sellaisena kuin se on tällä hetkellä.



                                                                  Masennus

Olen kokenut pitkään masennuksen tunteita. Vuosia näitä tunteita ja niiden alkuperää tarkkailtuani ja pohdiskeltuani, sain oivalluksen. Tiedän mistä masennus johtuu. Uskoakseni suurin osa maailman ihmisistä jotka kokevat olevansa masentuneita kokevat niin, koska he eivät syystä tai toisesta toteuta elämän tarkoitustaan. Eli he menettävät halun elää. Ja toisin kuin lääkärit, toisin kuin moni muu, minä sanon tämän olevan aiheellista. He menettävän halun elää siksi, koska he eivät syystä tai toisesta toteuta elämän tarkoitustaan. Toisinsanoen, he kokevat että heillä ei sillä hetkellä olekaan syytä olla elossa. Ja uskallan sanoa tämän johtuvan siitä, että yhteiskunta ei ole tukenut heitä heidän tarkoituksensa luomisessa.

Jokaisella meistä on intohimo. Koemme intohimoa jotakin asiaa kohtaan. Tämän intohimon toteuttaminen on meidän elämämme tarkoitus.

Minulle se on kirjoittaminen. Koen asioita, jotta voisin kirjoittaa niistä. Koen kirjoittaakseni, opettaakseni. Koen olevani vanha opettaja nuoren tytön ruumiissa.

Uskon elämälläni olevan suurempikin tarkoitus. Ja odotan mielenkiinnolla mikä se on. Voin varmaksi sanoa tajuavani sen vasta kun olen elänyt suurimman osan elämästäni.

Mutta minulla kesti vuosia löytää elämän tarkoitukseni. On mennyt 27 vuotta, jotta olen saanut tarpeeksi itseluottamusta voidakseni varmuudella sanoa tietäväni minun elämäni tarkoituksen. Jokaisen ihmisen tarkoitus on eri, mutta minä tiedän, että  jos jokainen meistä löytäisi oman tarkoituksensa, maailman kaikki ihmiset voisivat hyvin ja mielensairaudet katoaisivat.

Suurin osa maailman ihmisistä ei tiedä tarkoitustaan. Moni pohdiskelee ja arvailee elämän tarkoitusta siihen kuitenkaan varmoja vastauksia saamatta. Minä kuitenkin uskallan väittää, että nämä vastaukset löytyvät jokaisen meistä sisältä. Sinä tiedät jo kaiken tietämisen arvoisen elämästä.

Hyvin moni myös elää elämäänsä jonkun toisen tarkoitusta luoden. He elävät elämäänsä sen mukaan, miten joku toinen haluaa heidän elävän. Erinäisistä syistä johtuen. Moni myös tietää elämänsä tarkoituksen lapsena, mutta kadottaa sen kasvaessaan. Siksi nämä asiat ovat monelle vaikeita kohdata, ja sen takia kirjoitukseni herättää monissa erinäisiä tunteita, kuten vihaa, ärsytystä, turhautumista, kiukkua, torjuntaa, väheksyntää.

Mutta minä uskallan väittää tietäväni, miten maailma toimii. Maailma on suoranaisesti heijastusta omasta mielestämme. Oletko huomannut, että kun sinulla on huono päivä, koet ärsytystä, turhautumista ja kiukkua, niin arkiset jokapäiväiset asiat tuntuvat raskailta, suorastaan ylitsepäättömiltä? Mutta kun sinulla on hyvä päivä, saat tehdä jotain mitä rakastat, ajatuksesi ovat kevyitä, asiat sujuvat kuin itsestään? Olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan, käyt mielenkiintoisia piristäviä keskusteluja tuntemattomien kanssa.

Eli mielialamme, ajatuksemme heijastuvat suoraan ulkoiseen maailmaan. Me vaikutamme maailmaan joka hetki. 

Minä en henkilökohtaisesti usko kirjaviisauteen. En arvosta älykkyyttä, mitä ihminen voi saavuttaa lukemalla paljon tai käymällä arvostettuja kouluja. Uskon, että kaikista tärkein ihmisen väline on kokemuksen tuoma viisaus. Koska vain tällöin ihminen oikeasti voi väittää jonkun asian olevan totta. Uskon tämän olevan yksi suuri ongelma yhteiskunnassamme. Täällä arvostetaan älykkyyttä, ei viisautta.

Tämän takia minä en pysty elämään yhteiskunnassamme kovin korkeassa asemassa tällä hetkellä, jos näin voi sanoa. Näen liian monen valheen, illuusion läpi. En osaa tarpeeksi hyvin teeskennellä, en pysty sulkemaan silmiäni pitkäksi aikaa. Monet ovat kyllä yrittäneet. Minua on yritetty tukahduttaa. Mutta joku päivä, löydän aina uudelleen elämäni tarkoituksen ja palaan tekemään sitä.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että tämänhetkinen yhteiskuntamme on niin sekaisin, että täällä sekoaminen on ainoastaan hyvä merkki. Merkki siitä, että on vielä kosketuksissa sisimpäänsä, omaan ihmisyyteensä. Ei ole osannut kylmettää itseään liikaa.  Eli jos koet että sinulla on joku "mielenongelma", pitäisin sitä vain hyvänä merkkinä. Muistat vielä kuka olet, ainakin sisimmässäsi.

Kaltaisiani luovia taiteilijasieluja ei arvosteta tarpeeksi - vielä. Toivotaan, että asia muuttuu tulevaisuudessa ;)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos <3